OVA-ohjeet: KÄYTTÄJÄN OPAS

JOHDANTO

Taustaa

Lähes kaikilla työpaikoilla teollisuudessa käytetään, varastoidaan tai kuljetetaan kemikaaleja. Kemikaalien tuottajien, kuljettajien ja käyttäjien sekä viranomaisten tiedontarve yleisimpien kemikaalien vaaroista ja ominaisuuksista on kasvanut. Suomenkielisen perustiedon tarve erityisesti onnettomuuden vaaraa aiheuttavista kemikaaleista on ilmeinen.

Ensimmäiset onnettomuuden vaaraa aiheuttavat aineet -turvallisuusohjeet (OVA-ohjeet) syntyivät vuosina 1992-2003 Työsuojelurahaston rahoittamissa hankkeissa "Turvallisuusohjeet onnettomuuden vaaraa aiheuttaville aineille", "Tietoverkko onnettomuuden vaaraa aiheuttavista aineista (OVA)" sekä "OVA-tietoverkon laajennus". Hankkeiden hakija on ollut Kemianteollisuus ry (aikaisemmin Kemian Keskusliitto) ja toteuttaja Työterveyslaitos.

Ensimmäinen hanke perustui Myrkkyasiain neuvottelukunnan (nyk. Kemikaalineuvottelukunta) vuonna 1988 tekemään selvitykseen aineista, joiden käyttöön arvioitiin maassamme liittyvän erityistä onnettomuuden vaaraa. Selvityksessä oli mukana talouselämän, viranomaisten ja tutkimuslaitosten asiantuntijoita, ja sen perusteella syntyi luettelo, jossa oli 53 ainetta tai aineryhmää. Luettelo oli pohjana valittaessa aineita 50 ensimmäiseen OVA-ohjeeseen. Ohjeet päivitettiin "OVA-tietoverkon laajennus" -hankkeessa, joka päättyi helmikuun lopussa 2003. Hankkeessa laadittiin myös 20 uutta turvallisuusohjetta. Aineet uusiin turvallisuusohjeisiin valittiin mm. teollisuuden toivomusten perusteella. Vuoden 2009 toukokuussa päättyneessä hankkeessa OVA-tietoverkkoa laajennettiin jälleen kahdellatoista uudella OVA-ohjeella.

Tällä hetkellä OVA-ohjeita on 109 kpl ja uusia ohjeita tuotetaan vuosittain muutamia. Ohjeita päivitetään jatkuvasti.

OVA-ohjeiden sisältö

Kukin turvallisuusohje sisältää tiedot aineen fysikaalisista ja kemiallisista ominaisuuksista, reaktiivisuudesta, palo- ja räjähdysvaarasta, aineen luokituksesta ja merkinnöistä, raja-arvoista ja käytöstä. Ohjeissa on käsitelty aineiden terveysvaaraa ja vaikutuksia ympäristöön. Onnettomuustilanteissa toimimisesta ja vaaran ehkäisystä on annettu yleisohjeet. Ohjeet eivät sisällä lainsäädännössä esiintyviä teknisiä turvallisuusmääräyksiä.

Käyttäjän opas toimii lukijan apuna ohjeiden soveltamisessa. Se sisältää muun muassa selvityksen ohjeissa käytetyistä käsitteistä, kuvauksen vaara-alueiden arviointiperusteista sekä kemikaaliturvallisuutta koskevien tietolähteiden esittelyn.

Turvallisuusohjeiden ja käyttäjän oppaan sisältämät tiedot perustuvat laatimishetkellä käytettävissä olleeseen kirjallisuuteen sekä tällöin voimassa olleisiin määräyksiin.

OVA-ohjeiden käyttö

Turvallisuusohjeita voidaan käyttää varauduttaessa kemikaaleista aiheutuviin vaaratilanteisiin ja niiden torjuntaan työpaikalla, tuotantolaitosten ja kemikaalivarastojen ympäristössä ja kuljetuksessa sekä toimittaessa itse vaaratilanteessa. Ohjeita voidaan soveltaa myös suunniteltaessa yrityksen työsuojelua ja ympäristönsuojelua, arvioitaessa teknistä turvallisuutta ja työn aiheuttamaa kemikaalialtistumista. Työnantaja voi hyödyntää turvallisuusohjeita jakaessaan tietoa työntekijöille työssä käytettävistä vaarallisista aineista. Teollisuuden ja työsuojeluhenkilöstön lisäksi turvallisuusohjeita voivat käyttää terveydenhuollon, ympäristönsuojelun sekä palo- ja pelastustoimen viranomaiset.

OVA-ohjeiden toteutus

Erilaisia kemikaaliturvallisuuteen tähtääviä ohjeita on lukuisasti saatavilla sekä Suomessa että muissa maissa, mutta hankkeen sisältötavoitteita tyydyttäviä ohjeita ei löytynyt valmiina myöskään vieraalla kielellä. Tämän vuoksi kukin turvallisuusohje on koottu noin 15 eri dokumentista kriittisesti alkuperäislähteitä arvioiden.

OVA-ohjeet on valmisteltu työryhmässä Työterveyslaitoksen Työympäristön kehittämisen osaamiskeskuksen Riskinarviointi ja biomonitorointi -tiimissä. Viimeisimmässä hankkeessa työryhmään kuuluivat Juha Tuovila, Milla Heinälä, Antti Zitting ja Tiina Santonen, ja ohjeluonnokset käsitelleen ja tarkastaneen asiantuntijaryhmän muodostivat Risto Lautkaski (VTT), Birgit Kemiläinen (Suomen ympäristökeskus), Juha Pyötsiä (Kemianteollisuus ry), Ritva Vuorinen (Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto), Erkki Teräsmaa (Turvatekniikan keskus) ja Kyösti Survo (Pelastusopisto).

KUVAT

Turvallisuusohjeen alussa on esitetty kunkin aineen vaararuudukko, varoitusmerkit ja oranssikilpi.

Vaararuudukko

Vaararuudukko (hazard diamond) on Yhdysvaltain palontorjuntaliiton NFPA:n käyttöönottama ohje, jonka avulla pelastustoiminnan johtaja pystyy vuoto- tai tulipalotilanteessa nopeasti arvioimaan pelastajiin kohdistuvan vaaran. Vaararuudukolla merkitään USA:ssa kemikaalien astia- ja säiliövarastot.

Vaararuudukolla pyritään antamaan onnettomuustilanteessa nopeasti tietoa kemikaalin vaarallisiksi katsotuista ominaisuuksista. Jokainen vaararuudukon neljästä ruudusta ilmaisee kemikaalin jonkin ominaisuuden: vasemmalla oleva sininen ruutu terveysvaaran, ylhäällä oleva punainen ruutu palovaaran, oikealla oleva keltainen ruutu reaktiivisuuden ja alhaalla oleva valkoinen ruutu mahdollisen erityisen vaaraominaisuuden. Terveysvaara, palovaara ja reaktiivisuus arvioidaan asteikolla 0 - 4, jossa numero neljä tarkoittaa suurinta vaaraa. Mahdollinen erityinen vaaraominaisuus ilmaistaan kirjain- tai kuvasymbolilla. Vaararuudukon tulkintakuvaan (katso kuva 1) sisältyvät aineen vaaratekijöiden ohella suojautumista ja sammutusta koskevat torjuntaohjeet.

OVA-ohjeissa olevien vaararuudukoiden lukuarvot on valittu hankkeen asiantuntijaryhmässä, jos eri tietolähteiden vaararuudukon lukuarvot ovat olleet ristiriitaisia tai niitä ei ole ollenkaan määritelty.

Painamalla hiiren vasemmalla painikkeella ohjeen vaararuudukon kohdalta avautuu uusi ikkuna, jossa vaararuudukon numerot on selitetty.

Terveysvaara

Terveysvaara on arvioitu aineen olomuodon, haihtuvuuden ja myrkyllisyyden perusteella. Terveysvaaran arvioinnissa on otettu huomioon aineen hajoamis- tai palamistuotteet silloin, kun ne ovat huomattavasti myrkyllisempiä kuin aine itse. Lisäksi terveysvaaraa arvioitaessa on otettu huomioon myös aineen syöpävaarallisuus. Aineen liekkien, humahduksen tai räjähdyksen mahdollisia vaikutuksia pelastajiin ei ole otettu huomioon. Koska pelastajat altistuvat aineelle hengityksen tai ihon kautta, terveysvaaran luokkaan voidaan liittää pelastustyössä tarvittavat henkilönsuojaimet. Kunkin aineen ohjeessa on kuitenkin vielä erikseen määritelty tarvittavat henkilönsuojaimet.

Palovaara

Palovaara on arvioitu aineen olomuodon, leimahduspisteen ja palamisnopeuden perusteella. Palovaaran luokkaan voidaan yhdistää sammutusmenetelmät.

Reaktiivisuus

Reaktiivisuuden luokittelun lähtökohtana on joko aineen epästabiilius, jolloin se polymeroituu, hajoaa tai reagoi muuten kiivaasti itsekseen, tai aineen kiivas reaktio veden kanssa. Kiivas reaktio veden kanssa merkitään sijoittamalla alhaalla olevaan valkoiseen ruutuun kirjain W, jonka yli on vedetty vaakaviiva (W). Kemikaalin mahdollista kiivasta reaktiota muun aineen kuin veden kanssa ei ole otettu huomioon luokittelussa.

Kuva 1. Vaararuudukon tulkintaohje

Varoitusmerkit

Varoitusmerkeistä kerrotaan kohdassa 1.5.

Oranssikilpi

Kunkin ohjeen alussa näkyy yksi oranssikilpi. Mikäli aineella on useampia mahdollisia oranssikilpiä, niistä avautuu huomautus uuteen ikkunaan painamalla oranssikilven kohdalta hiiren vasemmalla napilla. Oranssikilvestä on kerrottu enemmän kohdassa 6.

AINEEN TUNNISTETIEDOT

Esimerkki: Tolueenin tunnistetiedot

CAS-numero	108-88-3
Indeksinumero	601-021-00-3
EY-numero (EINECS-numero)	203-625-9
YK-numero	1294
Molekyylikaava	C7H8
Rakennekaava

CAS-numero

Chemical Abstracts Service -numero on American Chemical Societyn kemikaalille antama numerosarja, jota käytetään yleisesti aineen tunnistamisessa.

Indeksinumero

Indeksinumero on sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa vaarallisten aineiden luettelosta (509/2005) liitteessä 1 mainittuille aineille annettu numero.

EY-numero

EY-numero on joko kaupallisessa käytössä olevien aineiden luettelossa (EINECS = European Inventory of Existing Commercial Chemical Substances) tai ilmoitettujen aineiden luettelossa (ELINCS = European List of New Chemical Substances) oleva aineen numero. Tämä numero merkitään aineen päällykseen.

YK-numero

YK-numero (UN number) liittyy aineiden kuljetukseen. Se on nelinumeroinen luku, jonka avulla voidaan tunnistaa kuljetettava vaarallinen aine tai vaaraominaisuuksiltaan samanlaisten aineiden ryhmä. Samalla aineella voi olla useampia YK-numeroita riippuen aineen pitoisuudesta tai olomuodosta. Aineiden YK-numerot on esitetty muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien suosituksessa "Transport of Dangerous Goods" sekä eri kuljetusmuotojen kuljetusmääräyksissä.

Molekyylikaava

Molekyylikaava ilmaisee aineen yhdessä molekyylissä olevien alkuaineatomien lukumäärän.

Rakennekaava

Rakennekaava osoittaa, miten molekyylin eri atomit ovat sitoutuneet toisiinsa.

Synonyymit

Esimerkki: Metyleenikloridin synonyymit

Ohjeessa on mainittu aineen systemaattinen nimi ja muita aineesta yleisimmin käytettyjä nimiä sekä lyhenteitä, mutta ei kuitenkaan yleensä kauppanimiä. Lähteenä on käytetty muun muassa Vaarallisten aineiden synonyymihakemistoa.

1 AINEEN OMINAISUUDET, LUOKITUS JA KÄYTTÖ

1.1 Aineen kuvaus

Esimerkki: Asetonitriilin kuvaus

Tämän otsikon alla on kuvattu aineen olomuotoa, väriä ja hajua aineen tunnistamisen helpottamiseksi vuototilanteessa. Aine voi olla kiinteässä, nestemäisessä tai kaasumaisessa olomuodossa. Jos kaasumaista ainetta kuitenkin kuljetetaan ja varastoidaan nesteytettynä tai liuotettuna, tästä on maininta. Hajua on kuvattu laatusanoilla kuten makea, pistävä ja epämiellyttävä.

Lisäksi useiden yhdisteiden seoksista koostuvien aineiden koostumusta on selvitetty tämän otsikon alla. Mikäli aineen kuljetus tapahtuu erityisissä olosuhteissa, kuten lämmitettynä, myös siitä on maininta.

1.2 Yleisiä fysikaalis-kemiallisia ominaisuuksia

Esimerkki: Metanolin fysikaalis-kemiallisia ominaisuuksia

Molekyylimassa (molekyylipaino)

Molekyylin atomien atomimassojen summa.

Tiheys

Sarakkeessa on ilmoitettu kiinteän aineen, nesteen tai nesteytetyn kaasun tiheys suhteessa veteen. Nesteytetyn kaasun tiheyttä ei ole annettu, jos kaasua ei Suomessa nesteytetä. Jos nesteen tiheys on yli 1, veteen liukenematon osa painuu vettä raskaampana pohjaan. Jos nesteen tiheys on alle 1, veteen liukenematon osa kelluu veden pinnalla.

Sulamispiste

Sarakkeessa on aineen sulamispiste tai sulamisalue (°C), jossa aine muuttuu kiinteästä nestemäiseksi. Jotkut aineet hajoavat lämmitettäessä, jolloin on ilmoitettu hajoamislämpötila.

Kiehumispiste

Sarakkeessa on aineen kiehumispiste tai kiehumisalue (°C), jossa aine muuttuu nesteestä kaasumaiseksi normaalipaineessa. Jotkut aineet hajoavat kiehumispistettään alemmassa lämpötilassa, jolloin on ilmoitettu hajoamislämpötila. Neste, jolla on alhainen kiehumispiste, haihtuu helposti.

Höyrynpaine

Sarakkeessa on aineen höyrynpaine (absoluuttinen paine) 20 °C:ssa (kPa, mmHg). Höyrynpaine kuvaa aineen kykyä vapauttaa höyryä ympäröivään ilmaan. Neste, jolla on korkea höyrynpaine, haihtuu helposti. Aineen höyrynpaine nousee sitä lämmitettäessä. Vesiliuoksilla ilmoitettu höyrynpaine on liuenneen aineen osahöyrynpaine eikä se näin sisällä veden höyrynpainetta, koska tarkoitus on arvioida liuenneen aineen pitoisuutta ilmassa. Seoksen höyrynpaine on yleensä pienempi kuin puhtaan aineen höyrynpaine.

Höyryn tiheys

Kaasun tai höyryn suhteellinen tiheys on laskettu jakamalla aineen molekyylimassa kuivan ilman keskimääräisellä molekyylimassalla 29. Laimenemattoman kaasun/höyryn tiheys saadaan kertomalla kuivan ilman tiheys (1,2 kg/m³, 20 °C:ssa) tällä suhteellisella tiheydellä.

Suhteellinen tiheys on käyttökelpoinen suure arvioitaessa kaasu- tai höyrypäästön käyttäytymistä sisätiloissa. Koska ilman virtausnopeus on sisällä yleensä pieni, kaasun/höyryn laimeneminen on vähäistä. Tällöin ilmaa kevyempi kaasu/höyry (suhteellinen tiheys pienempi kuin yksi) nousee tilan yläosaan ja ilmaa raskaampi kaasu/höyry (suhteellinen tiheys suurempi kuin yksi) valuu tilan alaosaan. Ulkona tuulen virtaus yleensä laimentaa tehokkaasti päästön, jolloin kaasun/höyryn ja ilman tiheysero häviää. Jos tuuli on heikko, ilmaa raskaampi kaasu tai höyry saattaa valua maanpinnan läheisyydessä ja kertyä kuoppiin ja painanteisiin.

Liukoisuus

Liukoisuus veteen ilmaistaan painoyksikköinä tilavuusyksikköä kohti (g/l). Sarakkeessa annettu arvo on kemikaalin liukoisuus huoneenlämmössä. Kemikaalin liukoisuus veteen on näissä ohjeissa luokiteltu seuraavasti:

Tämä liukoisuuden luokittelu soveltuu käytettäväksi esimerkiksi vesistöön valuneen nesteen torjuntamenetelmää ja vaatteiden sekä varusteiden puhdistusmenetelmää valittaessa. Ympäristövaikutuksia arvioitaessa käytetään toisenlaista luokittelua:

Tasapainotilakonsentraatio

Tasapainotilakonsentraatio on suljetussa astiassa nestepinnan yläpuolelle muodostuvan kylläisen höyryn pitoisuus. Se on suurin mahdollinen aineen höyryn pitoisuus tietyssä nesteen lämpötilassa. Konsentraatio ilmaistaan tilavuusprosentteina yleensä 20 °C:ssa. Tasapainotilakonsentraatio kasvaa lämpötilan noustessa. Tasapainotilakonsentraatio voidaan laskea jakamalla aineen höyrynpaine ilmakehän paineella.

Kertomalla osamäärä miljoonalla saadaan tasapainotilassa ilmaan syntyvän aineen pitoisuus tilavuuden miljoonasosina (esimerkissä 10 000 ppm). Kertomalla osamäärä 100:lla saadaan vastaavasti pitoisuus prosentteina (esimerkissä 1,0 %).

On huomattava, että varastosäiliössä höyryn ja ilman seos kerrostuu, minkä takia pitoisuus säiliön kaasutilan yläosassa voi olla pienempi kuin välittömästi nestepinnan yläpuolella. Lisäksi on huomioitava, että vaikeasti haihtuva ainekin voi muodostaa ilmaan terveydelle haitallisia pitoisuuksia.

Kemikaalin haihtuvuus on näissä ohjeissa luokiteltu tasapainotilakonsentraation perusteella seuraavasti:

Luokitus koskee kemikaalin valumaa ulkona ja sen tarkoituksena on ohjata palokunnan toimintaa onnettomuustilanteessa.

pH

Liuoksen happamuus ilmaistaan pH-lukuna. Happamuus määritellään vetyionikonsentraation (mol/l) mukaan. pH-asteikko on logaritminen.

pH= -log₁₀[H₃O⁺]

Neutraalin liuoksen pH on 7. Happamien liuosten pH on pienempi kuin 7 ja emäksisten liuosten suurempi kuin 7.

Dissosioitumisvakio

Dissosioitumisvakiona on ohjeissa annettu happovakion negatiivinen logaritmi.

pKa= -log₁₀Ka

Esimerkiksi, jos aineen pKa-arvo on 5, on puolet aineen molekyyleistä dissosioituneena (ionisoituneena), kun pH on 5. Dissosioitumisaste vaikuttaa aineen fotolyysiin, vedestä haihtumiseen, maahan tai sedimenttiin sitoutumiseen ja biologiseen kertymiseen.

Jakautumiskerroin

Oktanoli/vesi-jakautumiskerroin Pow tai sen logaritmi log Pow (tavallisimmin käytetty) kuvaa tasapainotilassa muodostuvien aineen pitoisuuksien suhdetta oktanolin ja veden välillä. Jakautumiskerroin kuvaa aineen rasvaliukoisuutta. Oktanolin poolisuus vastaa eläinrasvoja, joten oktanoliin liukenee samantyyppisiä aineita kuin eläinrasvoihin. Jos aineella on korkea log Pow -arvo (yli 3), aine on niin rasvahakuinen, että se on mahdollisesti myös biologisesti kertyvä.

Henryn lain vakio

Henryn lain vakion (H) avulla voidaan arvioida aineen taipumusta siirtyä vesiliuoksesta haihtumalla kaasufaasiin. Vakion arvo riippuu aineen vesiliukoisuudesta ja höyrynpaineesta ko. lämpötilassa.

Yksikkönä on atm×m³/mol.

Aineen ympäristössä käyttäytymistä arvioitaessa sovelletaan Henryn lain vakiota seuraavasti:

Muuntokertoimet

Muuntokertoimia käytetään haluttaessa muuntaa aineen pitoisuus eri yksiköiksi.

Hajukynnys

Sarakkeessa on ilmoitettu aineen hajukynnys. Hajukynnys on aineen pienin pitoisuus ilmassa, joka on haistettavissa. Eri lähteissä aineiden hajukynnykselle ilmoitetut arvot vaihtelevat usein hyvinkin paljon. Lisäksi hajukynnykseksi on voitu ilmoittaa joko pienin pitoisuus, jossa tuntuu hajua, tai pienin pitoisuus, jossa aine on hajun perusteella tunnistettavissa. Hajukynnyksen arvoksi on valittu eri kirjallisuuslähteitä kriittisesti arvioiden aineen pienin pitoisuus, joka on haistettavissa.

Hajuaisti ei ole yleensä luotettava kemikaalin pitoisuuden arvioimiseen ilmassa. Jotkut aineet, kuten hiilimonoksidi ovat täysin hajuttomia kun taas joidenkin haju on tunnistettavissa hyvinkin pienissä pitoisuuksissa. Ihmisten kyvyssä haistaa ilmassa olevia kemikaaleja on myös suuria yksilöllisiä eroja. Hajuaisti voi myös turtua. Esimerkiksi suuressa rikkivetypitoisuudessa hajuaistimukset häviävät kokonaan, ja monien aineiden hajuaistimukset heikkenevät, kun altistuminen jatkuu useita minuutteja.

1.3 Reaktiivisuus

Esimerkki: Akryyliamidin reaktiivisuus

Aineen kemiallista reaktiivisuutta, palo- ja räjähdysvaaraa ja hajoavuutta kuvaavat tiedot ovat tärkeitä kemikaalien turvallisen käsittelyn kannalta. Näin pystytään ottamaan huomioon se, etteivät kemikaalit joudu sellaisiin oloihin tai kosketuksiin sellaisten aineiden kanssa, että syntyisi esimerkiksi tulipalon vaara.

Turvallisuusohjeen reaktiivisuus-kappaleessa on kerrottu, miten aine reagoi itsensä tai muiden aineiden kanssa, reaktioiden nopeudesta ja voimakkuudesta erilaisissa olosuhteissa.

Jotkut aineet voivat reagoida vaarallisesti esimerkiksi lämpötilan, paineen, valon tai iskun vaikutuksesta. Esimerkiksi klooridioksidi hajoaa räjähdyksenomaisesti lämmön ja valon vaikutuksesta.

Aineen joutuminen kosketuksiin veden, ilman, happojen, emästen, hapettavien aineiden tai muun materiaalin kanssa voi myös aiheuttaa vaarallisen reaktion. Esimerkiksi väkevät hapot, emäkset ja happoanhydridit kehittävät lämpöä tai palavia kaasuja veden kanssa. Syanidit muodostavat myrkyllistä syaanivetyä happojen kanssa. Hapettavat aineet, kuten natriumnitriitti ja natriumkloraatti, muodostavat muiden aineiden kanssa kiivaasti palavia, jopa räjähtäviä seoksia.

Aine voi myös hajota muodostaen vaarallisia aineita. Esimerkiksi hypokloriitti hajoaa happojen vaikutuksesta huoneenlämmössä, jolloin siitä vapautuu klooria.

Jotkut aineet voivat polymeroitua eli liittyä molekyyliketjuiksi tai -verkoiksi valon, ilman tai lämmön vaikutuksesta. Aineen polymeroituessa vapautuu runsaasti lämpöä, mikä voi johtaa säiliön repeytymiseen. Polymeroitumisen estämiseksi aineeseen lisätään yleensä jotakin inhibiittoria (stabilaattoria). Nämä inhibiittorit menettävät toimintakykynsä kuumassa ja pitkään varastoitaessa. Polymeroituvia aineita ovat esimerkiksi butadieeni ja styreeni.

Yksityiskohtaisia tietoja aineiden reaktiivisuudesta on esimerkiksi kirjassa

• Bretherick L. Handbook of reactive chemical hazards. 4th ed. London: Butterworths, 1990.

1.4 Palo- ja räjähdysvaara

Esimerkki: Asetonitriilin palo- ja räjähdysvaara

Leimahduspiste (leimahduslämpötila)

Leimahduspiste on se alin lämpötila, jossa nesteestä haihtuvan höyryn ja ilman seos saadaan koelaitteessa syttymään. Eri määritysmenetelmillä saadaan leimahduspisteelle hieman toisistaan poikkeavia arvoja. Näissä ohjeissa oleva leimahduspiste on ns. suljetun upokkaan menetelmällä määritetty. Turvallisuussyistä näihin ohjeisiin on yleensä valittu alin kirjallisuuslähteissä ollut leimahduspisteen arvo.

Leimahduspistettä voidaan käyttää arvioitaessa syttyvän nesteen käsittelyyn, varastointiin ja vuotoihin liittyvää syttymisvaaraa. Epäpuhtaudet voivat merkittävästi alentaa leimahduspistettä. Nesteseoksien leimahduspiste voi olla alempi kuin yksittäisten seoksessa olevien aineiden leimahduspisteet. Jos nesteen lämpötila on noin 10 °C aineen leimahduspisteen alapuolella, vuodosta ei yleensä aiheudu syttymisvaaraa.

Jos aineen leimahduspiste on alle 21 °C ja muodostuvan höyry-ilma-seoksen suhteellinen tiheys on vähintään 1,1, voivat aineen höyryt voivat kulkeutua maata pitkin ja syttyminen on mahdollista pitkähkön matkan päässä päästökohdasta.

Syttymisrajat (räjähdysrajat)

Syttymisrajat ovat pitoisuuksia, joiden rajoissa kaasun/höyryn ja ilman tai pölyn ja ilman seos voi syttyä. Alempi syttymisraja ilmaisee pienimmän pitoisuuden, millä seos voi vielä syttyä. Ylempi syttymisraja on vastaavasti suurin pitoisuus. Ylemmän ja alemman syttymisrajan pitoisuusväli on aineen syttymisalue. Rajat ilmoitetaan palavan aineen määränä ilmassa tilavuusprosentteina normaalipaineen alaisena ja 20 °C:en lämpötilassa. Pölyävien kiinteiden aineiden syttymisraja ilmoitetaan painoyksikköinä tilavuusyksikköä kohti (mg/m³, g/m³). Jos kirjallisuuslähteissä on syttymisrajoille annettu eri arvoja, näihin ohjeisiin on turvallisuussyistä yleensä valittu laajin syttymisalue.

Vertaamalla (lämpötilalle 20 °C laskettua) tasapainotilakonsentraation arvoa aineen alempaan syttymisrajaan saadaan selville, voiko 20 °C:en lämpötilassa olevasta nesteestä haihtuva höyry muodostaa syttyvän seoksen. Syttymisrajat voivat muuttua huomattavasti, jos paine tai lämpötila poikkeaa normaaliarvoista.

Itsesyttymislämpötila

Itsesyttymislämpötila on se alin lämpötila, johon kuumennettuna aine syttyy palamaan ilman ulkopuolista lämmönlähdettä (liekkiä tai kipinää) ja jatkaa palamistaan. Mitä alhaisempi itsesyttymislämpötila on, sitä herkemmin aine syttyy. Eri menetelmillä määritetyt itsesyttymislämpötilat saattavat poiketa toisistaan paljonkin. Näihin ohjeisiin on yleensä valittu alin kirjallisuuslähteissä ollut itsesyttymislämpötilan arvo.

Kemikaalin palo- ja räjähdysvaaran määrittely

Kemikaalin palo- ja räjähdysvaarallisia ominaisuuksia ovat sen räjähtävyys, hapettavuus ja syttyvyys. Palo- ja räjähdysvaarallisia kemikaaleja ovat räjähtävät, hapettavat, erittäin helposti syttyvät, helposti syttyvät ja syttyvät kemikaalit.

• Räjähtäviä kemikaaleja ovat kiinteät, nestemäiset, tahnamaiset tai hyytelömäiset kemikaalit, jotka voivat ilman ulkopuolista happea aiheuttaa reaktion, jossa vapautuu lämpöä ja kehittyy nopeasti kaasuja, ja jotka määrätyissä koeolosuhteissa räjähtävät, kun niitä kuumennetaan osittain suljetussa tilassa, tai muusta syystä. Ne voivat räjähtää iskun, hankauksen, avotulen tai muun sytytyslähteen vaikutuksesta.
• Hapettavia kemikaaleja ovat kemikaalit, jotka voivat aiheuttaa voimakkaasti lämpöä vapauttavan reaktion muiden, erityisesti palavien aineiden kanssa lisäten tulipalon vaaraa. Orgaaniset peroksidit ovat syttyviä silloinkin, kun ne eivät ole kosketuksissa muun palavan aineen kanssa. Hapettavia kemikaaleja ovat esimerkiksi natriumnitraatti, ammoniumnitraatti, kloraatit, perkloraatit ja vetyperoksidi.
• Erittäin helposti syttyviä kemikaaleja ovat nestemäiset kemikaalit, joiden leimahduspiste on alempi kuin 0 °C ja kiehumispiste on enintään 35 °C, ja kaasumaiset kemikaalit, jotka muodostavat syttyvän seoksen joutuessaan kosketukseen ilman kanssa ympäristön lämpötilassa ja paineessa, sekä nestemäiset aineet, joita pidetään kiehumispistettään korkeammassa lämpötilassa. Erittäin helposti syttyviä kemikaaleja ovat esimerkiksi butadieeni ja vety.
• Helposti syttyviä kemikaaleja ovat a) kemikaalit, jotka voivat kuumentua ja syttyä itsestään palamaan ilmassa ympäristön lämpötilassa ilman energian lisäystä; b) kiinteät kemikaalit, jotka voivat helposti syttyä lyhytaikaisessa kosketuksessa sytytyslähteen kanssa ja, jotka jatkavat palamista sytytyslähteen poistamisen jälkeen; c) nestemäiset kemikaalit, joiden leimahduspiste on alempi kuin 21 °C, mutta jotka eivät ole erityisen helposti syttyviä; d) kemikaalit, jotka veden tai kostean ilman vaikutuksesta muodostavat vaarallisia määriä helposti syttyviä kaasuja. Helposti syttyviä kemikaaleja ovat esimerkiksi asetoni ja metanoli.
• Syttyviä kemikaaleja ovat nestemäiset kemikaalit, joiden leimahduspiste on vähintään 21 °C, mutta enintään 55 °C. Syttyviä kemikaaleja ovat esimerkiksi akryylihappo ja tärpätti.

Syttymislähteet voidaan jakaa vahvoihin ja heikkoihin:

• Vahvat syttymislähteet (avotuli, oikosulun valokaari, kuumat pinnat, lämpöä tuottavat kemialliset reaktiot) voivat luovuttaa paljon energiaa. Syttymislähteen lämpötilan on oltava korkeampi kuin aineen itsesyttymislämpötila.
• Heikot syttymislähteet (katkaisimien ja muiden Ex-suojaamattomien sähkölaitteiden kipinät, staattisen sähkön kipinät) ovat kuumia, mutta luovuttavat suhteellisen vähän energiaa. Syttymislähteen luovuttaman energian on oltava suurempi kuin aineen syttymisenergia. Hiilivetyjen syttymisenergia on noin 0,25 mJ. Vedyllä on hyvin pieni syttymisenergia 0,02 mJ ja ammoniakilla hyvin suuri 600 mJ.

Räjähdys on kyseessä silloin, kun palaminen on nopeaa ja siihen liittyy huomattava paineen nousu. Kaikki sopivassa suhteessa ilmaan tai muuhun palamista ylläpitävään aineeseen sekoittuneet syttyvät pölyt, höyryt ja kaasut saattavat räjähtää. Räjähdykset jaetaan kemiallisiin ja fysikaalisiin.

• Kemiallinen räjähdys on seuraus äkillisestä kemiallisesta reaktiosta, joka muodostaa kuumia, yleensä kaasumaisia reaktiotuotteita. Kemiallisia räjähdyksiä ovat terminen räjähdys, humahdus ja detonaatio.
• Fysikaalinen räjähdys aiheutuu äkillisestä fysikaalisesta ilmiöstä, kuten paineastian repeämisestä. Bleve on esimerkki fysikaalisesta räjähdyksestä. Sillä tarkoitetaan kiehumispisteensä yläpuolelle lämmitetyn nesteen äkillistä höyrystymistä eli höyryräjähdystä, joka tapahtuu kun tällaisella nesteellä täytetty säiliö repeytyy.

Palo- ja räjähdysvaara -kappaleessa on myös esitetty aineen palamistuotteet tai hajoamistuotteet. Palamisessa aine yhtyy kemiallisesti happeen. Palamisessa syntyvät kaasut ovat pääasiassa hiilidioksidia, hiilimonoksidia ja vesihöyryä. Näitä yleisiä palamistuotteita ei ohjeissa ole erikseen lueteltu. Rikkiä, klooria ja typpeä sisältävien aineiden palaessa voi syntyä palamisolosuhteista riippuen rikin oksideja, kloorivetyä ja typen oksideja sekä syaanivetyä. Halogeeneja sisältävistä aineista muodostuu usein halogeenivetyjä, joiden vesiliuokset ovat syövyttäviä. Eräistä klooripitoisista orgaanisista yhdisteistä saattaa syntyä myös fosgeenia.

1.5 Luokitus ja merkinnät

Tammikuussa 2009 tuli voimaan kemikaalien luokitusta, merkintöjä ja pakkaamista koskeva asetus (EY) N:o 1272/2008 eli ns. CLP-asetus, joka tulee siirtymäaikojen jälkeen korvaamaan EU:n nykyisen asiaa koskevan lainsäädännön. Yksittäiset aineet on luokiteltava, merkittävä ja pakattava CLP-asetuksen mukaisesti 1.12.2010 mennessä ja seokset 1.6.2015 mennessä. Varoitusmerkit sekä vaaraa ja turvallisuustoimenpiteitä osoittavat standardilausekkeet on näissä ohjeissa esitetty sekä uuden CLP-asetuksen että kumoutuvan direktiivin 67/548/ETY kriteerien mukaisesti. Jos aineen luokitus ja merkinnät on yhdenmukaistettu Euroopan yhteisön tasolla, niin niitä on käytetty myös näissä ohjeissa. Vaarallisten aineiden yhdenmukainen luokitus- ja merkintäluettelo löytyy CLP-asetuksen liitteestä VI (taulukot 3.1 ja 3.2). Myös valmistajan antama luokitus (direktiivin 67/548/ETY mukainen) on esitetty, jos se on poikennut oleellisesti yhdenmukaistetusta luokituksesta tai yhdenmukaista luokitusta ei ole aineelle tehty. CLP:n mukainen valmistajan luokitus näihin aineisiin tullaan lisäämään myöhemmin. Myös joihinkin OVA-asiantuntijaryhmän itse luokittelemiin aineisiin CLP-luokitus lisätään myöhemmin.

Esimerkki: Akryylihapon luokitus ja päällysmerkinnät

Varoitusmerkit

Huomiosana: VAARA

Vaaralausekkeet

* Eräiden vaaraluokkien osalta direktiivin 67/548/ETY kriteerien mukainen luokitus ei suoraan vastaa luokitusta CLP-asetuksen mukaisiin vaaraluokkiin ja -kategorioihin. Tällöin aineluettelon mukaista luokitusta pidetään vähimmäisluokituksena.

Turvalausekkeet

Tässä esitetyistä turvalausekkeista valitaan käytön mukaan sopivimmat. Varoitusetiketissä saa olla enintään kuusi turvalauseketta, paitsi milloin vaaran luonteen ja vakavuuden osoittamiseksi on käytettävä useampia lausekkeita.

Huomautukset

Erityiset pitoisuusrajat

Direktiivin 67/548/ETY mukainen luokitus ja merkinnät

Varoitusmerkit

Syövyttävä (C)	Ympäristölle vaarallinen (N)

Vaaraa osoittavat standardilausekkeet (R-lausekkeet)

Turvallisuustoimenpiteitä osoittavat standardilausekkeet (S-lausekkeet)

Lauseke S1/2 esitetään aineluettelossa suluissa ja se voidaan jättää etiketistä pois silloin, kun ainetta tai valmistetta myydään yksinomaan teolliseen käyttöön.

Huomautukset

Erityiset pitoisuusrajat

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1272/2008 mukainen luokitus ja merkinnät

Varoitusmerkit, vaaralausekkeet ja turvalausekkeet

Kemikaalit luokitellaan eri vaaraluokkiin fysikaalisten vaaraominaisuuksien sekä terveydelle ja ympäristölle aihetuvien vaarojen mukaisesti. Vaaraluokat jakautuvat edelleen vaaran vakavuutta tai todennäköisyyttä kuvaaviin kategorioihin, jotka merkitään numeroin. Numero 1 kuvaa vakavinta tai todennäköisintä vaaraa.

Vaaralausekkeita (H-lausekkeet) käytetään kuvaamaan vaarallisen aineen tai seoksen vaarojen luonnetta sekä tarvittaessa vaaran astetta. Vaaralausekkeet määräytyvät aineen vaaraluokan ja -kategorian mukaisesti.

Turvalausekkeita (P-lausekkeet) käytetään kuvaamaan suositeltavia toimenpiteitä vaarallisen aineen tai seoksen käytöstä tai hävittämisestä aiheutuneen altistumisen haitallistenvaikutusten vähentämiseksi tai estämiseksi.

Varoitusmerkkeihin lisätään huomiosana, joka määräytyy kemikaalin luokituksen mukaisesti. Huomiosana "Vaara" varoittaa vakavimmista vaaroista ja huomiosana "Varoitus" lievemmistä.

Ohjeissa annetut luokitukset ja merkinnät ovat vaarallisten aineiden yhdenmukaistetusta luokitus- ja merkintäluettelosta (CLP-asetuksen liite VI taulukko 3.1). Aineluettelossa on ilmoitettu erityiset pitoisuusrajat niille aineille, joilla ne eroavat CLP-asetuksen liitteessä I annetuista yleisistä pitoisuusrajoista. Jos erityistä pitoisuusrajaa tietylle kategorialle ei ole annettu, on aineelle sovellettava liitteen I yleisiä pitoisuusrajoja. Myös yhdenmukaistettu M-kerroin on voitu antaa ympäristölle vaarallisille aineille (kategoria 1).

Vaarallisten aineiden yhdenmukaistetussa luokitus- ja merkintäluettelossa on joillekin aineille annettu huomautus kirjain- tai numerotunnuksella. Kirjaintunnuksella annetaan huomautus aineelle ja numerotunnuksella seokselle. Huomautuksilla annetaan ohjeita tai ehtoja aineluettelossa olevalle luokitukselle.

Eräiden vaaraluokkien, esimerkiksi välittömän myrkyllisyyden ja elinkohtaisen myrkyllisyyden (toistuva altistuminen), osalta direktiivin 67/548/ETY kriteerien mukainen luokitus ei suoraan vastaa luokitusta CLP-asetuksen mukaisiin vaaraluokkiin ja -kategorioihin. Tällöin aineluettelon mukaista luokitusta pidetään vähimmäisluokituksena. Kategorian vähimmäisluokitus merkitään yhdellä asteriskilla (*).

Tiettyjen vaaraluokkien (esimerkiksi STOT) osalta altistumisreitti esitetään vaaralausekkeessa vain silloin, kun voidaan kiistatta osoittaa, että mikään muu altistumisreitti ei voi aiheuttaa vaaraa CLP-asetuksen liitteen I kriteerien mukaisesti. Direktiivin 67/548/ETY mukainen luokitus, jossa ilmoitetaan altistumisreitti, on mukautettu CLP-asetuksen vastaavaan luokkaan ja kategoriaan, mutta niin, että käytetään yleistä vaaralauseketta, jossa ei määritellä altistumisreittiä, kun tarvittavia tietoja ei ole saatavilla. Nämä vaaralausekkeet on merkitty kahdella asteriskilla (**).

Vaaralausekkeet H360 ja H361 kertovat vaikutuksista sekä hedelmällisyyteen että kehitykseen (”Saattaa heikentää hedelmällisyyttä tai vaurioittaa sikiötä” / ”Epäillään heikentävän hedelmällisyyttä tai vaurioittavan sikiötä”). Kriteerien mukaan yleinen vaaralauseke voidaan korvata vaaralausekkeella, joka koskee vain kysymykseen tulevaa ominaisuutta, jos voidaan osoittaa, että relevantteja vaikutuksia joko hedelmällisyyteen tai kehitykseen ei ole. Jotta ei menetettäisi direktiivin 67/548/ETY mukaisten yhdenmukaistettujen luokitusten tietoja hedelmällisyyttä tai kehityshäiriöitä koskevista vaikutuksista, luokitukset on muunnettu ainoastaan kyseisen direktiivin mukaisesti luokiteltujen vaikutusten osalta. Nämä vaaralausekkeet on merkitty kolmella asteriskilla (***).

Eräiden nimikkeiden fysikaalisia vaaroja ei ole kyetty luokittelemaan asianmukaisesti, koska CLP-asetuksen luokituskriteerien soveltamisesta ei ole ollut riittävästi tietoja. Nimike voidaan osoittaa toiseen (myös korkeampaan) kategoriaan tai jopa toiseen vaaraluokkaan kuin mihin se on ilmoitettu. Oikea luokitus vahvistetaan testaamalla. Nimikkeet, joiden fysikaaliset vaarat vahvistetaan testaamalla on merkitty neljällä asteriskilla (****).

Pakkaukseen sisältyvällä vaaralliseksi luokitellulla aineella tai seoksella on oltava varoitusetiketti, jossa on mainittava seuraavat tiedot:

• aineen tai seoksen nimi ja tunnistenumero;
• kemikaalin markkinoille tai käyttöön luovuttamisesta vastaavan toiminnanharjoittajan nimi, osoite ja puhelinnumero;
• valmisteen sisältämät vaaralliset aineet;
• yleiseen kulutukseen tarkoitettujen pakkausten sisältämän aineen tai seoksen nimellismäärä, jollei sitä ilmoiteta muualla pakkauksessa;
• varoitusmerkit ja huomiosana;
• vaaralausekkeet;
• asianmukaiset turvalausekkeet;
• mahdolliset täydentävät tiedot.

Pakkauksen merkitsemisen tekee toiminnanharjoittaja, joka vastaa kemikaalin markkinoille tai käyttöön luovuttamisesta.

Luokitusperusteet

Kemikaalit luokitellaan räjähteiksi (Expl.) tai epästabiileiksi räjähteiksi (Unst. Expl.) vaarallisten aineiden kuljetusta koskeviin YK:n suosituksiin liittyvän käsikirjan "Manual of Tests and Criteria" (Kokeet ja kriteerit) I osassa esitettyjen testisarjojen tulosten perusteella.

Syttyviksi kaasuiksi (Flam. Gas) luokitellaan kaasut, joilla on tietty syttymisalue ilman kanssa 20 °C:n lämpötilassa ja 101,3 kPa:n ilmanpaineessa.

Syttyvät aerosolit (Flam. Aerosol) sisältävät jonkin syttyväksi luokiteltavan aineosan (neste, jonka syttymispiste on ≤ 93 °C; syttyvä kaasu; syttyvä kiinteä aine).

Hapettavaksi kaasuksi (Ox. Gas) luokitellaan aine, joka yleensä happea luovuttamalla voi aiheuttaa tai edistää muiden materiaalien palamista enemmän kuin ilma.

Paineen alaisilla kaasuilla (Press. Gas) tarkoitetaan kaasuja, joita säilytetään astiassa vähintään 200 kPa:n mittapaineessa tai jotka ovat nesteytettyjä tai nesteytettyjä ja jäähdytettyjä. Niihin kuuluvat puristetut kaasut, nesteytetyt kaasut, liuotetut kaasut ja jäähdytetyt nesteytetyt kaasut.

Syttyviksi nesteiksi (Flam. Liq.) luokitellaan nesteet, joiden leimahduspiste on enintään 60 °C:tta.

Syttyväksi kiinteäksi aineeksi (Flam. Sol.) luokiteltu aine on herkästi palavaa tai saattaa aiheuttaa tulen syttymisen tai myötävaikuttaa tulen syttymiseen hankauksen kautta. Luokitus tehdään vaarallisten aineiden kuljetusta koskeviin YK:n suosituksiin liittyvän käsikirjan "Manual of Tests and Criteria" (Kokeet ja kriteerit) III osassa esitetyn testimenetelmän tuloksiin perustuen.

Itsereaktiiviset aineet tai seokset (Self-react.) ovat termisesti epästabiileja nestemäisiä tai kiinteitä aineita tai seoksia, joissa voi alkaa voimakas eksoterminen hajoaminen jopa hapen (ilman) puuttuessa. Määritelmään eivät kuulu aineet ja seokset, jotka on luokiteltu räjähteiksi, orgaanisiksi peroksideiksi tai hapettaviksiaineiksi tai seoksiksi.

Pyroforiseksi nesteeksi (Pyr. Liq.) luokitellaan nestemäinen aine, joka jo pieninä määrinä syttyy viiden minuutin kuluessa jouduttuaan kosketuksiin ilman kanssa. Luokitus tehdään vaarallisten aineiden kuljetusta koskeviin YK:n suosituksiin liittyvän käsikirjan "Manual of Tests and Criteria" (Kokeet ja kriteerit) III osassa esitetyn testimenetelmän tuloksiin perustuen.

Pyroforiseksi kiinteäksi aineeksi (Pyr. Sol.) luokitellaan kiinteä aine, joka jo pieninä määrinä syttyy viiden minuutin kuluessa jouduttuaan kosketuksiin ilman kanssa. Luokitus tehdään vaarallisten aineiden kuljetusta koskeviin YK:n suosituksiin liittyvän käsikirjan "Manual of Tests and Criteria" (Kokeet ja kriteerit) III osassa esitetyn testimenetelmän tuloksiin perustuen.

Itsestään kuumeneva aine tai seos (Self-heat.) on nestemäinen tai kiinteä aine tai seos, muu kuin pyroforinen neste tai kiinteä aine, joka kuumenee itsestään ilman vaikutuksesta, vaikkei siihen tuoda energiaa. Tällainen aine tai seos eroaa pyroforisesta nesteestä tai kiinteästä aineesta siten, että se voi syttyä vain määrien ollessa suuria(kilogrammoja) ja pitkän ajan (tuntien tai päivien) kuluessa. Luokitus tehdään vaarallisten aineiden kuljetusta koskeviin YK:n suosituksiin liittyvän käsikirjan "Manual of Tests and Criteria" (Kokeet ja kriteerit) III osassa esitetyn testimenetelmän tuloksiin perustuen.

Aineilla ja seoksilla, jotka veden kanssa kosketuksiin joutuessaan kehittävät syttyviä kaasuja (Water-react.), tarkoitetaan kiinteitä tai nestemäisiä aineita tai seoksia, jotka ollessaan kosketuksissa veden kanssa voivat muuttua itsestään syttyviksitai kehittää vaarallisia määriä syttyviä kaasuja. Luokitus tehdään vaarallisten aineiden kuljetusta koskeviin YK:n suosituksiin liittyvän käsikirjan "Manual of Tests and Criteria" (Kokeet ja kriteerit) III osassa esitetyn testimenetelmän tuloksiin perustuen.

Hapettavalla nesteellä (Ox. Liq.) tarkoitetaan nestemäistä ainetta tai seosta, joka siitä huolimatta, ettei itse välttämättä olepalava, voi yleensä happea luovuttamalla aiheuttaa tai edistää muiden materiaalien palamista. Luokitus tehdään vaarallisten aineiden kuljetusta koskeviin YK:n suosituksiin liittyvän käsikirjan "Manual of Tests and Criteria" (Kokeet ja kriteerit) III osassa esitetyn testimenetelmän tuloksiin perustuen.

Hapettavalla kiinteällä aineella (Ox. Sol.) tarkoitetaan kiinteää ainetta tai seosta, joka siitä huolimatta, ettei itse välttämättä ole palava, voi yleensä happea luovuttamalla aiheuttaa tai edistää muiden materiaalien palamista. Luokitus tehdään vaarallisten aineiden kuljetusta koskeviin YK:n suosituksiin liittyvän käsikirjan "Manual of Tests and Criteria" (Kokeet ja kriteerit) III osassa esitetyn testimenetelmän tuloksiin perustuen.

Orgaaniset peroksidit (Org. Perox.) ovat nestemäisiä tai kiinteitä aineita, jotka sisältävät bivalentin -O-O- rakenteen ja joita voidaan pitää vetyperoksidin johdannaisina, joissa toinen tai molemmat vetyatomit on korvattu orgaanisilla radikaaleilla.Luokitus tehdään vaarallisten aineiden kuljetusta koskeviin YK:n suosituksiin liittyvän käsikirjan "Manual of Tests and Criteria" (Kokeet ja kriteerit) II osassa esitettyjen testisarjojen tulosten perusteella.

Metalleja syövyttävän aineen tai seoksen (Met. Corr.) luokittelu tehdään vaarallisten aineiden kuljetusta koskeviin YK:n suosituksiin liittyvän käsikirjan "Manual of Tests and Criteria" (Kokeet ja kriteerit) III osassa esitetyn testimenetelmän tuloksiin perustuen.

Kemikaali luokitellaan välittömästi myrkylliseksi (Acute Tox.) eläinkokeissa saatujen LD₅₀- tai LC₅₀-arvojen perusteella. Luokiteltaviksi tulevat aineet, joiden LD₅₀-arvo suun tai ihon kautta on ≤ 2000 mg/kg tai LC₅₀-arvo hengitysteitse on ≤ 20 000 ppm (kaasut), ≤ 20,0 mg/l (höyryt) tai ≤ 5,0 mg/l (pölyt tai sumut).

Ihosyövyttäväksi (Skin Corr.) luokiteltava aine aiheuttaa pysyvän ihovaurion ilmaantumista enintään neljä tuntia kestäneen testiaineen annostelun jälkeen. Palautuvia ihovaurioita ilmaantuu ihoärsyttäviksi (Skin Irrit.) luokiteltavilla aineilla.

Aine luokitellaan vakavaa silmävauriota (Eye Dam.) aiheuttavaksi, jos se silmän pinnalle annosteltuna aiheuttaa silmän kudosvaurioita tai vakavaa fyysistä näön rappeutumista, joka ei palaudu täysin 21 päivän kuluessa annostelusta. Silmä-ärsytystä (Eye Irrit.) aiheuttavien aineiden osalta muutokset ovat täysin palautuvia 21 päivän kuluessa annostelusta.

Kemikaali luokitellaan hengitysteitä herkistäväksi (Resp. Sens.) tai ihoa herkistäväksi (Skin Sens.) aineeksi jos on saatu näyttöä sen aiheuttamasta herkistymisestä ihmisissä tai jos asianmukaisista eläinkokeista on saatu positiivisia tuloksia.

Aineet joiden tiedetään tai joiden epäillään aiheuttavan periytyviä mutaatioita ihmisen sukusoluissa luokitellaan sukusolujen perimää vaurioittavien (Muta.) aineiden luokkaan.

Syöpää aiheuttavia (Carc.) ovat kemikaalit, jotka hengitettyinä, nieltyinä tai ihon kautta imeytyneinä voivat aiheuttaa syöpää tai lisätä sen esiintymistä. Aineiden, jotka ovat huolellisesti tehdyissä eläinkokeissa aiheuttaneet hyvänlaatuisia ja pahanlaatuisia kasvaimia, oletetaan tai epäillään aiheuttavan syöpää myös ihmisessä, ellei oleselvää näyttöä siitä, että kyseinen kasvainten muodostumismekanismi on merkityksetön ihmiselle.

Kemikaalit ovat lisääntymiselle vaarallisia (Repr.), jos ne hengitettyinä, nieltyinä tai ihon kautta imeytyneinä voivat aiheuttaa haitallisia vaikutuksia ihmisen sukupuolitoimintoihin ja hedelmällisyyteen tai jälkeläisen kehitykseen. Myös aineen vaikutukset imetykseen tai imetyksen kautta aiheutuvat vaikutukset (Lact.) huomioidaan tässä vaaraluokassa.

Kemikaali luokitellaan elinkohtaisesti myrkylliseksi, jos se aiheuttaa elinvaurion tai merkittävän toiminnallisen muutoksen kerta-altistumisen (STOT SE) tai toistuvan altistumisen (STOT RE) seurauksena. Tähän vaaraluokkaan sisältyvät kaikki merkittävät terveyteen kohdistuvat toimintoja heikentävät vaikutukset, palautuvat tai palautumattomat, välittömät ja/tai viiveellä ilmenevät, joita ei erikseen käsitellä muissa vaaraluokissa. Siihen kuuluvat esimerkiksi hengitysteiden ärsytystä tai narkoottisia vaikutuksia aiheuttavat aineet.

Aspiraatiolla tarkoitetaan nesteen tai kiinteän aineen tai seoksen joutumista suoraan suu- tai nenäontelon kautta tai epäsuorasti oksentamisen seurauksena henkitorveen ja alahengityselimiin. Aspiraatiovaarallisiksi (Asp. Tox.) luokiteltavat aineet voivat aspiroituna aiheuttaa vakavia terveydellisiä vaikutuksia, kuten kemiallisen keuhkokuumeen, eri asteisia keuhkovammoja tai aspiraatiosta johtuvan kuoleman.

Arviointi kemikaalin vesiympäristövaarallisuudesta perustuu lähinnä kolmeen tekijään: aineen välittömään myrkyllisyyteen vesieliöille, biologiseen hajoamisnopeuteen ja kertymistaipumukseen. Näistä kolmesta muuttujasta on laadittu erilaisia yhdistelmiä, joissa tiettyjen raja-arvojen alittaminen tai ylittäminen johtaa kemikaalin luokittelemiseen vesiympäristölle vaaralliseksi (Aquatic Acute tai Aquatic Chronic). Kemikaali voidaan luokitella ympäristölle vaaralliseksi myös otsonikerrosta tuhoavan ominaisuutensa vuoksi (Ozone).

Kuva 2. Varoitusmerkit.

Direktiivin 67/548/ETY mukainen luokitus ja merkinnät

Varoitusmerkit, R-lausekkeet ja S-lausekkeet

Varoitusmerkit, vaaraa osoittavat standardilausekkeet (R-lausekkeet) ja turvallisuustoimenpiteitä osoittavat standardilausekkeet (S-lausekkeet) sekä erityiset pitoisuusrajat ovat vaarallisten aineiden yhdenmukaistetusta luokitus- ja merkintäluettelosta (CLP-asetuksen liite VI taulukko 3.2), ja ne noudattavat direktiivin 67/548/ETY kriteerejä. Seosten luokittelemiseksi terveys- ja ympäristövaaran suhteen käytetään ensisijaisesti sopimuksenvaraista menetelmää, joka on kuvattu luokitusperusteasetuksen (807/2001) liitteessä 2. Jos yhdenmukaistetussa luokitus- ja merkintäluettelossa on annettu erityinen pitoisuusraja, käytetään sitä, muussa tapauksessa luokitusperusteasetuksen pitoisuusrajoja. Seosten luokitus fysikaalisten vaarojen suhteen tulee tehdä seosta koskevien testitulosten perusteella.

Vaarallisten aineiden yhdenmukaistetussa luokitus- ja merkintäluettelossa on joillekin aineille annettu huomautus kirjain- tai numerotunnuksella. Kirjaintunnuksella annetaan huomautus aineelle ja numerotunnuksella seokselle. Huomautuksilla annetaan ohjeita tai ehtoja aineluettelossa olevalle luokitukselle.

Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen kemikaalien luokitusperusteista ja merkintöjen tekemisestä (807/2001) mukaan syöpää aiheuttavat aineet jaetaan kolmeen ryhmään. Ryhmään 1 (Carc.Cat.1) kuuluvat aineet, joiden tiedetään olevan syöpää aiheuttavia ihmiselle. Ryhmään 2 (Carc.Cat.2) kuuluvat aineet, joihin on suhtauduttava niin kuin ne olisivat ihmiselle syöpää aiheuttavia ja ryhmään 3 (Carc.Cat.3) aineet, jotka mahdollisesti ovat ihmiselle syöpää aiheuttavia, mutta joista saatavissa oleva tieto on riittämätöntä tyydyttävän arvion tekemiseksi.

Vastaavasti perimää vaurioittavat aineet jaetaan kolmeen ryhmään. Aineet, joiden tiedetään olevan ihmisen perimää vaurioittavia (mutageenisia), kuuluvat ryhmään 1 (Muta.Cat.1). Aineet, joihin on suhtauduttava niin kuin ne olisivat ihmisen perimää vaurioittavia, kuuluvat ryhmään 2 (Muta.Cat.2). Aineet, joiden epäillään voivan aiheuttaa riskin ihmiselle mahdollisten mutageenisten vaikutusten perusteella, kuuluvat ryhmään 3 (Muta.Cat.3).

Niinikään lisääntymiselle vaaralliset aineet jaetaan kolmeen ryhmään: aineisiin, joiden tiedetään vähentävän ihmisen hedelmällisyyttä tai aiheuttavan kehityshäiriöitä (ryhmä 1; Repr.Cat.1), aineisiin, joihin tulee suhtautua niin kuin ne vähentäisivät ihmisen hedelmällisyyttä tai aiheuttaisivat kehityshäiriöitä ihmisessä (ryhmä 2; Repr.Cat.2) ja aineisiin, jotka saattavat vaikuttaa haitallisesti ihmisen hedelmällisyyteen tai saattavat aiheuttaa kehityksen häiriöitä (ryhmä 3, Repr.Cat.3).

Kemikaalin päällykseen merkitään varoitusmerkit sekä vaaraa ja turvallisuustoimenpiteitä osoittavat standardilausekkeet osoittamaan vaarallisuutta. Muut tiedot merkitään sen mukaisesti, mitä on määrätty kemikaaliasetuksen (675/1993) 16 §:ssä ja kemikaalien luokitusperusteista ja merkintöjen tekemisestä annetussa sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa. Kemikaaliasetuksen mukaan päällykseen on merkittävä selkeästi ja pysyvällä tavalla seuraavat asiat:

• valmisteen kauppanimi tai muu nimitys
• kemikaalin markkinoille tai käyttöön luovuttamisesta vastaavan toiminnanharjoittajan nimi, osoite ja puhelinnumero
• valmisteen sisältämät vaaralliset aineet
• varoitusmerkit ja niiden nimet
• vaaraa osoittavat standardilausekkeet
• turvallisuustoimenpiteitä osoittavat standardilausekkeet
• aineen EY-numero
• valmisteen sisällyksen määrä, jos aine on tarkoitettu vähittäismyyntiin
• muut kemikaalin turvallisen käytön edellyttämät merkinnät siten kuin sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella määrätään.

Merkitsemisen tekee toiminnanharjoittaja, joka vastaa kemikaalin markkinoille tai käyttöön luovuttamisesta.

Luokitusperusteet

Kemikaalit luokitellaan palo- ja räjähdysvaarallisiksi (ks. kohta 1.4), terveydelle vaarallisiksi ja ympäristölle vaarallisiksi.

Kemikaalit luokitellaan erittäin myrkyllisiksi, jos ne jo hyvin pieninä annoksina hengitettynä, nieltynä tai ihon kautta imeytyneinä aiheuttavat kuoleman tai välittömän tai pitkäaikaisen terveydellisen haitan. Erittäin myrkyllisiä ovat esimerkiksi kemikaalit, joiden LD50-arvo suun kautta rotalle on yhtä suuri tai pienempi kuin 25 mg/kg. Erittäin myrkylliset kemikaalit merkitään varoitusmerkillä T+.

Myrkyllisiä ovat kemikaalit, jotka pieninä annoksina hengitettyinä, nieltynä tai ihon kautta imeytyneinä aiheuttavat kuoleman tai välittömän tai pitkäaikaisen haitan. Myrkyllisiä ovat esimerkiksi kemikaalit, joiden LD50-arvo suun kautta rotalle on suurempi kuin 25 mg/kg, mutta yhtä suuri tai pienempi kuin 200 mg/kg. Myrkylliset kemikaalit merkitään varoitusmerkillä T.

Kemikaalit luokitellaan haitallisiksi, jos ne hengitettynä, nieltynä tai ihon kautta imeytyneinä voivat aiheuttaa kuoleman tai välittömän tai pitkäaikaisen terveydellisen haitan. Haitallisia ovat esimerkiksi kemikaalit, joiden LD50-arvo suun kautta rotalle on suurempi kuin 200 mg/kg, mutta yhtä suuri tai pienempi kuin 2 000 mg/kg. Haitalliset kemikaalit merkitään varoitusmerkillä Xn.

Syövyttäviä ovat kemikaalit, jotka voivat tuhota elävän kudoksen ollessaan kosketuksessa sen kanssa. Syövyttävät kemikaalit merkitään varoitusmerkillä C.

Kemikaalit ovat ärsyttäviä, jos ne eivät ole syövyttäviä, mutta voivat aiheuttaa tulehduksen välittömässä pitkäaikaisessa tai toistuvassa kosketuksessa ihon tai limakalvon kanssa. Ärsyttävät kemikaalit merkitään varoitusmerkillä Xi.

Kemikaalit ovat herkistäviä, jos ne hengitettyinä tai ihon kautta imeytyneinä voivat aiheuttaa herkistymistä siten, että altistuttaessa uudelleen aineelle seurauksena on sille ominainen haittavaikutus. Hengitysteitse herkistävät kemikaalit merkitään varoitusmerkillä Xn ja herkistymistä ihon kautta imeytyneinä aiheuttavat kemikaalit varoitusmerkillä Xi.

Syöpää aiheuttavia ovat kemikaalit, jotka hengitettyinä, nieltyinä tai ihon kautta imeytyneinä voivat aiheuttaa syöpää tai lisätä sen esiintymistä. Syöpävaarallisten aineiden ryhmään 1 ja 2 kuuluvat aineet merkitään varoitusmerkillä T ja ryhmään 3 kuuluvat aineet varoitusmerkillä Xn.

Perimää vaurioittavia (mutageenisia) ovat kemikaalit, jotka hengitettyinä, nieltyinä tai ihon kautta imeytyneinä voivat aiheuttaa periytyviä geneettisiä vaurioita tai lisätä niiden esiintyvyyttä. Perimää vaurioittavien aineiden ryhmän 1 ja 2 aineet merkitään varoitusmerkillä T ja ryhmän 3 aineet varoitusmerkillä Xn.

Kemikaalit ovat lisääntymiselle vaarallisia, jos ne hengitettyinä, nieltyinä tai ihon kautta imeytyneinä voivat aiheuttaa jälkeläisille muita kuin periytyviä haittavaikutuksia tai lisätä niiden esiintyvyyttä taikka heikentää miesten tai naisten lisääntymistoimintoja tai -kykyä. Ryhmään 1 ja 2 kuuluvat aineet merkitään varoitusmerkillä T ja ryhmään 3 kuuluvat aineet varoitusmerkillä Xn.

Kemikaalin ympäristövaarallisuuden arviointi perustuu lähinnä kolmeen tekijään: aineen välittömään myrkyllisyyteen vesieliöille, biologiseen hajoamisnopeuteen ja kertymistaipumukseen. Näistä kolmesta muuttujasta on laadittu erilaisia yhdistelmiä, joissa tiettyjen raja-arvojen alittaminen tai ylittäminen johtaa kemikaalin luokittelemiseen ympäristölle vaaralliseksi. Kemikaali voidaan luokitella ympäristölle vaaralliseksi myös muulla perusteella, esimerkiksi otsonikerrosta tuhoavan ominaisuutensa vuoksi. Osaan ympäristölle vaarallisista kemikaaleista tulee merkintä varoitusmerkillä N ja osaan tulee vain vaaraa osoittavat ja turvallisuustoimenpiteitä osoittavat lausekkeet (R- ja S-lausekkeet).

E Räjähtävä		O Hapettava
F Helposti syttyvä		F+ Erittäin helposti syttyvä
T Myrkyllinen		T+ Erittäin mytrkyllinen
Xn Haitallinen		Xi Ärsyttävä
C Syövyttävä		N Ympäristölle vaarallinen

Kuva 3. Varoitusmerkit, niiden kirjaintunnukset ja nimet.

Kuljetusluokitus ja -merkinnät

Esimerkki: Hydrokinonin kuljetusluokitus ja merkinnät

MAANTIEKULJETUS

Vaarallisten aineiden maantiekuljetuksessa noudatetaan lakia (719/1994) ja asetusta (194/2002) vaarallisten aineiden kuljettamisesta tiellä sekä liikenne- ja viestintäministeriön asetusta vaarallisten aineiden kuljettamisesta tiellä (277/2002) (VAK).

Vaarallisina aineina pidetään aineita, jotka voivat aiheuttaa hengen-, terveyden- tai palonvaaraa, kalustovaurioita tai muita aineellisia tai ympäristövahinkoja.

Kuljetusmääräyksiä sovellettaessa vaaralliset aineet luokitellaan seuraavasti:

Asetus 277/2002 määrää mihin kuljetusluokkaan kukin aine kuuluu. Kuljetusluokituksessa aine voi kuulua vain yhteen luokkaan, vaikka sillä saattaa olla useampia vaaraominaisuuksia. Kuljetusluokan lisäksi on mainittu aineluettelon kohta.

ADR on vaarallisten tavaroiden kansainvälisistä tiekuljetuksista tehty eurooppalainen sopimus (European Agreement concerning the International Carriage of Dangerous Goods by Road). Sitä voidaan soveltaa vaarallisten aineiden tiekuljetukseen Suomessa, jos vaarallisten aineiden kuljetus alkaa, suoritetaan tai päättyy muualla kuin Suomessa. Kansalliset VAK-määräykset saattavat poiketa joiltakin osin kansainvälisistä ADR-määräyksistä. VAK-määräyksiä uusitaan aika ajoin ADR-määräysten mukaisiksi.

RAUTATIEKULJETUS

Vaarallisten aineiden rautatiekuljetuksessa noudatetaan liikenne- ja viestintäministeriön asetusta vaarallisten aineiden kuljettamisesta rautatiellä (278/2002). Myös rautatiekuljetusmääräyksistä käytetään merkintää VAK. Aineiden luokituksen, pakkausmääräysten sekä kollien merkitsemisen osalta määräykset ovat yhtenevät vastaavien tiekuljetussäädösten kanssa.

MERIKULJETUS

Vesiliikenteessä noudatetaan määräyksiä vaarallisten aineiden kuljettamisesta aluksessa (IMDG-Code). IMDG-koodi (International Maritime Dangerous Goods -code) ilmaisee kansainvälisten merikuljetusmääräysten mukaisen kuljetusluokan, joka on kansainvälisen merenkulkujärjestön IMOn (Inter-Governmental Maritime Organization) antama. IMDG-luokituksen vaarallisuusluokat vastaavat maantiekuljetuksen luokitusta.

ILMAKULJETUS

Lentoliikenteessä noudatetaan määräyksiä vaarallisten aineiden kuljettamisessa ilma-aluksessa (ICAO-TI).

Vaaran tunnusnumero

Vaarallisia aineita säiliöissä kuljetettaessa kiinnitetään ajoneuvoon ja/tai säiliöön varoituslipukkeen lisäksi ns. oranssikilpi, jonka yläosaan merkitään vaaran tunnusnumero ja alaosaan YK-numero. Vaaran tunnusnumerossa (hazard identification number, HI) on kaksi tai kolme numeroa. Vaaran tunnusnumeron ensimmäinen numero ilmaisee pääasiallisen vaaran ja toinen sekä kolmas numero mahdolliset lisävaarat. Kun vaaran tunnusnumerossa on peräkkäin kaksi samaa numeroa, numeron ilmaisema vaara on keskimääräistä suurempi. Jos tietyn aineen vaara on osoitettavissa yhdellä numerolla, liitetään nolla toiseksi numeroksi. Kun vaaran tunnusnumeron edessä on kirjain X, aine reagoi vaarallisesti veden kanssa. Numerot perustuvat VAK-luokkien numerointiin ja ne tulkitaan seuraavasti:

Ensimmäinen numero:

Toinen ja kolmas numero:

Seuraavassa luetellaan kaikki käytännössä esiintyvät vaaratunnukset:

1.6 Raja-arvoja

Esimerkki: Rikkivedyn raja-arvoja

HTP-arvo

HTP-arvo eli haitalliseksi tunnettu pitoisuus työpaikan ilmassa on pienin aineen pitoisuus, jonka on arvioitu aiheuttavan terveydellistä haittaa. HTP-arvot vahvistetaan sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella ja julkaistaan määräajoin sosiaali- ja terveysministeriön julkaisussa HTP-arvot (viimeisin julkaisu HTP-arvot 2009). HTP-arvojen luettelot ovat saatavissa myös internetistä.

Haitalliseksi tunnettu pitoisuus vahvistetaan 8 tunnin, 15 minuutin tai joissain tapauksissa hetkelliselle ilman epäpuhtauden keskipitoisuudelle. HTP-arvojen yksikköinä käytetään tilavuuden miljoonasosaa (ppm eli cm³/m³) ja/tai milligrammaa ilmakuutiometriä kohden (mg/m³).

HTP-arvoja käytetään vertailuarvoina arvioitaessa työpaikalla mitattujen epäpuhtauspitoisuuksien terveydellistä merkitystä. HTP-luettelossa joidenkin aineiden kohdalla on huomautus iho, mikä tarkoittaa, että aine voi imeytyä haitallisessa määrin elimistöön ihon läpi. OVA-ohjeissa tätä huomautusta ei ole mainittu tässä kohdassa, mutta asiasta on tarvittaessa maininta terveysvaara-luvussa.

Sitovat raja-arvot

Valtioneuvosto on työturvallisuuslain (738/2002) nojalla antamissaan päätöksissä määrännyt työilman epäpuhtauksille sitovia raja-arvoja, joiden ylittäminen on kiellettyä tai velvoittaa työnantajaa erilaisiin toimenpiteisiin.

IDLH-arvo

IDLH (Immediately dangerous to life and health) -arvo on maksimipitoisuus, jolle terve työntekijä voi altistua 30 minuutiksi saamatta palautumattomia terveydellisiä vaurioita tai poistumista vaikeuttavia vammoja. IDLH-arvoja on noin 300 aineelle ja ne ovat Yhdysvalloissa NIOSH:in (National Institute for Occupational Safety and Health) ja OSHA:n (Occupational Safety and Health Administration) yhdessä antamia.

ERPG-arvot

ERPG (Emergency response planning guidelines) -arvot ovat yhdysvaltalaisen AIHA:n (American Industrial Hygiene Association) asettaman komitean määrittelemiä.

TLV-arvo

TLV-arvot (Treshold Limit Values) ovat yhdysvaltalaisen ACGIH (American Conference of Governmental Industrial Hygienists) -järjestön aineille antamia ohjeellisia enimmäispitoisuuksia. Luettelo julkaistaan vuosittain.

AEGL-arvot

AEGL (Acute exposure guideline levels) -arvot ovat yhdysvaltalaisen EPA:n (Environmental Protection Agency) asettaman komitean määrittelemiä.

1.7 Käyttö

Esimerkki: Butadieenin käyttö

Butadieeniä käytetään muun muassa kumi- ja muoviteollisuudessa styreenibutadieenikumin (SBR), polybutadieenikumin, nitriilikumin, akrylonitriili-butadieeni-styreeni-muovin (ABS), adiponitriilin ja kloropreenin valmistuksessa.

Suomessa butadieenista valmistetaan muun muassa styreenibutadieeni- eli SB-latekseja, joita käytetään paperi- ja kartonkiteollisuuden pigmenttipäällystyksen sideaineina. Butadieeniä kuljetetaan Suomessa myös kauttakulkukemikaalina.

Ohjeessa on mainittu aineen yleisimmät käyttötavat ja esiintyminen. Esimerkkeinä on saatettu luetella myös käyttötarkoituksia, joita ei esiinny Suomessa.

2 TERVEYSVAARA

Turvallisuusohjeiden terveysvaara-osassa on kuvattu aineen terveydelle aiheuttamia haitallisia vaikutuksia. Terveysvaikutukset on näissä ohjeissa jaettu välittömiin eli akuutteihin ja pitkäaikaisiin eli kroonisiin vaikutuksiin. Välittömällä vaikutuksella tarkoitetaan lyhytaikaisesta, yksittäisestä altistumisesta aiheutuvia terveysvaikutuksia, kun taas pitkäaikaiset vaikutukset johtuvat pitempiaikaisesta, toistuvasta altistumisesta kemikaalille.

Kemikaali voi aiheuttaa haitallisia vaikutuksia ihmiselle, jos se joutuu kosketuksiin kehon pinnan, kuten ihon, silmien, hengitysteiden tai ruoansulatuskanavan limakalvon kanssa. Kemikaali voi vaikuttaa paikallisesti tai systeemisesti imeydyttyään elimistöön. Kemikaalilla on paikallinen vaikutus, kun se vaikuttaa välittömästi siinä kohdassa, missä se joutuu ensimmäiseksi kosketuksiin elimistön kanssa (esimerkiksi ihon, silmien, ruoansulatuskanavan, hengitysteiden kanssa). Yleinen tai johonkin elimeen kohdistuva ns. systeeminen vaikutus on kemikaalilla silloin, kun aine imeydyttyään vereen kulkeutuu eri elimiin aiheuttaen jossakin niistä vaikutuksia (vaikutuksen kohde-elin). Monet kemikaalit vaikuttavat sekä paikallisesti että systeemisesti.

Kemikaalin aiheuttamat vaikutukset voivat olla palautuvia (ohimeneviä), jolloin kohteen rakenne tai toiminta palautuu entiselleen, kun kemikaalille ei enää altistuta, tai pysyviä, jolloin haitallinen vaikutus (vaurio) säilyy, vaikka altistuminen on loppunut. Vaikutukset voivat aluksi olla piileviä ja ilmetä vasta tietyn latenssiajan jälkeen (viivästynyt vaikutus). Kumulatiivinen toksisuus tarkoittaa, että aineen haitallinen vaikutus voimistuu toistuvien altistumisten myötä joko siksi, että ainetta kertyy elimistöön tai siksi, että vauriot kertyvät.

Altistumistiet

Kemikaalin terveysvaikutukset on käsitelty altistumistien eli aineen hengittämisen, silmä- ja ihokosketuksen sekä nielemisen mukaan, sillä vaikutukset tavallisesti riippuvat altistumistiestä.

Hengitysteitse voidaan altistua esimerkiksi onnettomuustilanteissa yksittäisille kaasu-, höyry- ja hiukkasmaisille aineille tai monien aineiden seoksille (palokaasut ja -savut). Aineiden kulkeutuminen hengitysteissä riippuu niiden vesiliukoisuudesta ja hiukkaskoosta. Hyvin veteen liukenevat kaasumaiset aineet liukenevat ja pidättyvät ylähengitysteiden limakalvoilla, jolloin keuhkoihin pääsevän aineen pitoisuus jää pienemmäksi. Huonosti veteen liukenevat kaasut pääsevät aina keuhkorakkuloihin saakka. Hiukkasmaisista aineista voivat keuhkorakkuloihin päästä läpimitaltaan alle 5 µm:n hiukkaset. Suuremmat hiukkaset (5 - 10 µm) pidättyvät enimmäkseen ylempien hengitysteiden limakalvoille, henkitorveen ja keuhkoputkiin. Yli 10 µm:n hiukkaset jäävät jo nenän limakalvoille. Niukkaliukoiset ainehiukkaset, jotka ovat jääneet nielun, henkitorven ja keuhkopuuston alueelle, nousevat keuhkojen puhdistusmekanismien ansiosta kurkunpäähän ja yleensä niellään. Tällöin hengitystiealtistuminen muuttuu ruoansulatuskanavan kautta altistumiseksi, jolloin aineen imeytyminen, jakautuminen, metabolia ja vaikutukset voivat muuttua.

Useat aineet, kuten orgaaniset liuottimet ja epäorgaanisista aineista syanidit, voivat imeytyä ihon läpi merkittävässä määrin, jos laaja ihon alue on kosketuksessa suuren ainemäärän (suuren pitoisuuden) kanssa. Aine voi tunkeutua ihoon lyhessä ajassa, esimerkiksi onnettomuudessa saaduista roiskeista, jonka jälkeen imeytyminen verenkiertoon yleensä tapahtuu hitaanlaisesti. Ihon kautta imeytymiseen vaikuttavat ihon laatu, kosteus, lämpötila ja aineen ominaisuudet, kuten varaus, molekyylimassa, sekä sen vesiliukoiset ja rasvaliukoiset ominaisuudet. Nopeimmin imeytyvät aineet, jotka ovat pienimolekyylisiä ja sekä rasva- että vesiliukoisia. Aineet voivat imeytyä myös silmien sidekalvon kautta, jos ainetta roiskuu silmään.

Jos ainetta on nielty, se tavallisesti imeytyy merkittävässä määrin ruoansulatuselimistön kautta.

Aineen kulku ja käsittely elimistössä

Imeytymisen jälkeen kemikaali jakaantuu verivirran mukana elimistön eri osiin. Jakaantuminen riippuu aineen kudosliukoisuusominaisuuksista ja kemiallisesta sitoutumisesta makromolekyyleihin. Aineen voimakas sitoutuminen veren valkuaisaineisiin rajoittaa sen pääsyä eri elimiin, kun taas sitoutuminen makromolekyyleihin tietyssä elimessä on monessa tapauksessa yhteydessä myrkyllisen vaikutuksen mekanismiin ao. kohde-elimessä. Jos aineen poistuminen kudoksesta on hidasta (aineella on pitkä puoliintumisaika), ainetta kertyy kudokseen toistuvassa altistumisessa (aineen varastoituminen). Kertyminen lakkaa ja elimistöön tulevan ja poistuvan ainemäärän välillä syntyy tasapainotila, kun altistuminen on jatkunut ajan, joka vastaa noin viisinkertaista puoliintumisaikaa. Varastoitumispaikkoja ovat muun muassa rasvakudos ja luukudos. Esimerkiksi PCB-aineet varastoituvat rasvaan (pysyvimpien isomeerien puoliintumisaika on vuosia) ja lyijy luukudokseen (puoliintumisaika jopa 10 vuotta). Vierasainemetabolia (pääasiallisesti maksassa) muuttaa ainetta kemiallisesti elimistössä. Rasvaliukoiset aineet metaboloituvat vesiliukoisiksi, jolloin eritys nopeutuu. Tavallisesti aine muuttuu metaboliassa vähemmän myrkylliseksi (detoksikaatio), mutta tiedetään myös lukuisia esimerkkejä, joissa tietyt metaboliset reaktiot elimistössä tekevät aineesta myrkyllisemmän (aktivaatio). Lopuksi aine erittyy esimerkiksi munuaisten (virtsan), sapen (ulosteiden) tai keuhkojen (uloshengitysilman) kautta.

Annos-vaikutussuhde

Kemikaalin erilaisten annosten (tai altistavien pitoisuuksien) ja syntyvien erilaisten vaikutusten välisen suhteen tuntemisella on keskeinen merkitys terveysvaaran arvioinnissa. Annos-vaikutussuhdetta tulee tarkastella erikseen välittömille vaikutuksille ja toistuvien altistumisien aiheuttamille vaikutuksille.

Näissä turvallisuusohjeissa on annettu tietoja kemikaalin eri pitoisuuksien ihmiselle aiheuttamista terveysvaikutuksista ja oireista. Kaikista aineista ei ole kuitenkaan ollut tietoja ihmisellä havaituista oireista. Niissä tapauksissa ohjeissa on kerrottu eläinkokeissa todetuista vaikutuksista.

Ns. Haberin säännön mukaan aineen pitoisuuden ja altistumisajan tulo eli altistumisannos määrää toksisen vaikutuksen voimakkuuden (katso viimeinen rivi taulukossa 1). Tämä sääntö pätee erityisesti aineille, jotka itse tai joiden vaikutukset ovat voimakkaasti kertyviä. Monien nopeasti vaikuttavien aineiden osalta on todettu, ettei sääntö pidä paikkaansa, paitsi tietyissä pitoisuuden ja ajan vaihtelurajoissa.

Annos-vastesuhde

Kemikaalien erilaisten annosten (tai altistavien pitoisuuksien) ja määritellyn vaikutuksen ilmaantuvuuden suhdetta altistuvassa väestössä kutsutaan annos-vastesuhteeksi. Eläinkokeissa annos-vastesuhdetta käytetään kuvaamaan paitsi tietyn vaikutuksen (esimerkiksi maksasyöpä) ilmaantuvuutta eri annostasojen eläinryhmissä, eli montako eläintä ryhmässä sai syövän, myös tietynlaisen vaikutuksen (esimerkiksi maksasoluvaurio) voimakkuuden muutosta annostason muuttuessa (esimerkiksi verenkiertoon vapautuvien entsyymien lisääntymistä annos-vasteisesti). Eläinkokeessa havaittu annos-vastesuhde on tärkeä kriteeri sille, että todettu vaikutus on todellinen eikä satunnainen.

Taulukko 1. Bentseenin terveysvaikutuksia.

Yllä esitetty taulukko selvittää bentseenin annos-vaikutus- ja annos-vastesuhteita lyhytaikaisessa, toistuvassa ja pitkäaikaisessa altistumisessa.

2.1 Välittömät vaikutukset

Esimerkki: Tolueenin välittömät vaikutukset

Välittömiä vaikutuksia ovat esimerkiksi limakalvojen ja ihon ärsytys ja syövytys, huumaavat vaikutukset, kudosten (varsinkin aivojen) hapenpuute, välttämättömien entsyymien estymisestä syntyvät yleishäiriöt ja lyhyessä ajassa kehittyvät kudosten soluvauriot.

Välitön myrkyllisyys

Selvitettäessä kokeellisesti aineen välitöntä myrkyllisyyttä eläimillä määritetään aineen LD50- ja LC50-arvot. LD50-arvolla tarkoitetaan sitä ainemäärää koe-eläimen ruumiinpainon kiloa kohti, joka tappaa puolet koe-eläimistä. LD50-arvo vaihtelee eläimestä (rotta, kaniini) ja annostustavasta (suun, ihon kautta) riippuen, joten ne on ilmoitettava LD50-arvon yhteydessä. LC50-arvolla tarkoitetaan aineen ilmapitoisuutta (mg/m³, cm³/m³ = ppm, mg/l), jolle 4 tunnin ajan altistetuista koe-eläimistä puolet kuolee. Kyseessä on siis hengitysteitse tapahtuva altistuminen. Mitä pienempi LD50- tai LC50-arvo on, sitä myrkyllisempi aine on. Esimerkiksi aine on erittäin myrkyllinen, jos sen LD50-arvo suun kautta rotalle on < 25 mg/kg tai LC50-arvo hengitysteitse on < 0,25 mg/l 4 tunnin ajan.

Ärsyttävyys ja syövyttävyys

Aine voi ärsyttää tai syövyttää ihoa, silmiä tai limakalvoja. Ärsyttävät aineet aiheuttavat kudoksissa tulehdusta ja syövyttävät aineet aiheuttavat kudostuhoa (nekroosi).

Ylempiä hengitysteitä ärsyttäviä vesiliukoisia aineita ovat esimerkiksi formaldehydi, ammoniakki ja rikkihappo, joiden vaikutus havaitaan yleensä välittömästi. Niiden aiheuttamia vaikutuksia ovat yskä, kirvelevä kipu, liman eritys ja hengityksen vaikeutuminen. Ylähengitysteihin ja keuhkoputkiin vaikuttavia, niinikään voimakkaasti ärsyttäviä aineita ovat muun muassa kloori, kloorivety, klooridioksidi ja rikkidioksidi. Pääasiallisesti keuhkojen kaasujenvaihdunnasta huolehtivia rakenteita, keuhkorakkuloita, vahingoittavia aineita ovat veteen niukkaliukoiset, reaktiiviset kaasut, kuten typpidioksidi ja fosgeeni. Niiden aiheuttamat ärsytysoireet ovat lieviä ja vaikutukset ilmenevät viivästyneinä. Kaasujen hengittämisen ja keuhkopöhön oireiden alkamisen välille jää viiveaika, joka vaihtelee alle tunnista jopa kahteen vuorokauteen saakka.

Iholla ärsyttävät aineet aiheuttavat tulehdusreaktion, joka ilmenee punoituksena ja turvotuksena. Silmissä kemiallinen ärsytys ilmenee kirvelevänä kipuna, kyynelvuotona, silmäluomen lihaskouristuksena ja mahdollisesti näkemisen samentumisena. Silmissä voidaan todeta sidekalvon punoitusta ja turvotusta, sarveiskalvon samentumista ja värikehän tulehdusta.

Syövyttävät aineet tuhoavat kudosta joutuessaan kosketuksiin sen kanssa. Syövyttäviä aineita ovat esimerkiksi hapot ja emäkset riittävän suurina pitoisuuksina. Syövyttävän aineen roiskeet silmään voivat aiheuttaa pysyvän silmävamman.

Elinmyrkyllisyys

Elinmyrkylliset aineet vaikuttavat aineelle ominaisella tavalla haitallisesti kudoksiin tai elimiin. Esimerkiksi bentseeni vahingoittaa luuydintä ja voi aiheuttaa verisyövän eli leukemian. Altistuminen hiilitetrakloridille vahingoittaa maksaa ja munuaisia, kun taas altistuminen akryyliamidille vahingoittaa varsinkin hermostoa. Aineen haitalliset vaikutukset kohde-elimeen voivat ilmetä joko lyhytaikaisen tai pitkäaikaisen altistumisen seurauksena.

2.2 Toistuvan altistumisen vaikutukset

Esimerkki: Etyleenioksidin toistuvan altistumisen vaikutukset

Pitkäaikaiset vaikutukset ilmenevät toistuvan altistumisen seurauksena, monesti vasta kuukausien tai vuosien kuluttua. Tällaisia ovat useat elinvaikutukset (muun muassa hermostossa, munuaisessa, maksassa, kiveksissä), ihon ja hengityselinten herkistyminen sekä syövän syntyminen.

Herkistävyys

Herkistävät aineet muuttavat ihon tai hengityselinten limakalvon reaktiotapaa, jolloin altistuminen uudelleen aineen pienillekin pitoisuuksille aiheuttaa allergisen tulehduksen. Voimakkaita ihon herkistäjiä ovat muun muassa formaldehydi ja tärpätti, ja hengityselimiä herkistäviä (allergisen nuha tai astman aiheuttavia) aineita ovat muun muassa tolueenidi-isosyanaatti sekä ftaalihappoanhydridi.

Perimämyrkyllisyys

Aine on perimän muutoksia aiheuttava elimutageeninen, jos se lisää mutaatioiden esiintymistä soluissa. Perimän muutos (mutaatio) on solun geneettisen rakenteen määrällinen tai rakenteellinen pysyvä muutos. Mutaatio voi tapahtua yhdessä tai useammassa geenissä (geenimutaatio tai pistemutaatio), kromosomissa (kromosomin rakennetta muuttava kromosomimutaatio) tai kromosomien määrän muutoksena (kromosomistomutaatio). Muutos voi johtaa organismin ilmiasun eli fenotyypin muutokseen. Aine on perimämyrkyllinen eligenotoksinen, jos se aiheuttaa DNA:n vauriota, joka voi kehittyä pysyväksi muutokseksi eli mutaatioksi. Solun mutaation tärkein tunnettu seurausvaikutus on solun muuttuminen pahanlaatuiseksi, mikä voi johtaa syövän kehittymiseen. Sukusolun mutaatio voi aiheuttaa muun muassa periytyviä sairauksia. Toistaiseksi on hyvin vähän tietoa tällaisista kemikaalin vaikutuksista.

Perimämyrkyllisyyttä tutkitaan muun muassa bakteeri, hiiva- ja nisäkässoluilla (erilaisetin vitro-kokeet) sekä koe-eläintutkimuksin in vivo (muun muassa hiiren luuytimen mikrotumakoe). Tutkimusten tarkoituksena on paljastaa aineelle ominainen kyky vahingoittaa perimäainesta somaattisissa soluissa, minkä seurauksena solu voi vähitellen muuntua pahanlaatuiseksi ja kehittyä syöpäkasvaimeksi, sekä paljastaa aineen kyky vahingoittaa jälkeläisten perimää sukusolujen mutaation kautta. Aineen luokitteleminen mutageeniseksi edellyttää positiivisia löydöksiä sekä in vitro- että in vivo -kokeista. Positiiviset tulokset genotoksisuus/mutageenisuuskokeissa herättävät epäilyksiä aineen syöpävaarallisista tai lisääntymiselle vaarallisista ominaisuuksista. Selvitysten mukaan mutageenisuuskokeilla on voitu tunnistaa noin 70 % eläimissä syöpää aiheuttaneista aineista.

Syöpää aiheuttavat aineet

Syöpää aiheuttava eli karsinogeeninen aine lisää pahanlaatuisten kasvainten syntymisen todennäköisyyttä (riskiä) altistuneessa ihmisryhmässä. Syövän kehittymisessä on tavallisesti pitkä latenssiaika eli karsinogeenille altistumisen alkamisen ja syöpäsairauden toteamisen välinen aika on yleensä vähintään 10 - 20 vuotta. On myös huomattava, että syöpää aiheuttaville aineille altistuneissa väestöissä todetut lisäriskit ovat yleensä olleet suhteellisen pieniä. Siten vain jos altistuneitten joukko on ollut riittävän suuri, altistuminen on ollut voimakasta ja sen määrä on ollut kohtalaisella tarkkuudella määriteltävissä, on aineesta koituvan riskin lisääntyminen voitu varmentaa epidemiologisessa tutkimuksessa. Yksilötasolla altistumisen aiheuttama lisäriski voi toisaalta jäädä hyvin abstraktiksi (esimerkiksi yksi henkilö tuhannesta saa syövän elinaikanaan) verrattuna syövän riskiin muista syistä. Koska kemikaalin syöpävaikutusta ihmisessä on vaikea tutkia, ja vastaus joka tapauksessa saadaan liian myöhään, kemikaalin karsinogeenisuutta selvitetään erilaisilla genotoksisuus-/mutageenisuuskokeilla ja eläinkokeilla.

Karsinogeeniset aineet käsittävät kemiallisesti hyvin erilaisia orgaanisia ja epäorgaanisia yhdisteitä, ja niillä on monia erilaisia vaikutustapoja. Syövän kehitykseen sisältyy pitkä ketju tapahtumia, ja normaalisti elimistö sekä korjaa että torjuu tapahtuneita muutoksia estäen syövän ilmenemisen. Perimmäinen tapahtuma on solun perimäaineksen (DNA) muuttuminen (ns. initiaatiovaihe); sitä seuraavat solunjakautumisen säätelyn muutos (promootio) ja kasvua edistävä vaihe (progressio).

Syöpää aiheuttavat aineet on ollut tapana jakaa genotoksisiin karsinogeeneihin ja epigeneettisiin karsinogeeneihin. Genotoksiset karsinogeenit muuttavat solun perimäainesta eli ne ovat mutageenisia. Monet niistä muuttuvat vasta elimistön aineenvaihdunnassa DNA-reaktiivisiksi aineiksi, kuten esimerkiksi bentseeni. Solun muuttuminen pahanlaatuiseksi edellyttää ilmeisesti lukuisien säätelevien geenien mutaatioita. Epigeneettiset karsinogeenit eivät itse reagoi perimäaineksen kanssa. Ne voivat kuitenkin aiheuttaa solun aineenvaihdunnassa muutoksia, joissa syntyy DNA-reaktiivisia aineita, tai ne voivat vaikuttaa solunjakautumiseen ja kasvuun monin eri tavoin, esimerkiksi kroonisen kudosvaurion tai hormonitasapainon muutosten kautta. Sellaisille karsinogeeneille, joiden vaikutusmekanismi perustuu suoraan genotoksiseen reaktiivisuuteen, ei nykykäsityksen mukaan voida osoittaa vaikutuksetonta (turvallista) annostasoa. Ei-genotoksisten karsinogeenien vaikutuksessa voi sen sijaan esiintyä annoskynnys, ja joidenkin karsinogeenien on todettu aiheuttavan kasvaimia eläinkokeissa vain suurilla annoksilla (potenttisuudeltaan heikko karsinogeeni).

Maailman Terveysjärjestön eli WHO:n alainen Kansainvälinen syöväntutkimuslaitos IARC (International Agency for Research on Cancer) on kansainvälisesti tunnetuin syöpää aiheuttavia aineita tunnistava ja arvioiva laitos. Arviot julkaistaan monografiakirjoina, joissa keskeiset tutkimustulokset käsitellään ja aineet luokitellaan karsinogeenisuusnäytön perusteella ryhmiin. IARC:n arviossa käytetään viittä ryhmää:

• ryhmä 1. Ihmisessä syöpää aiheuttavat aineet
• ryhmä 2A. Todennäköisesti ihmisessä syöpää aiheuttavat aineet
• ryhmä 2B. Mahdollisesti ihmisessä syöpää aiheuttavat aineet
• ryhmä 3. Aineet, jotka eivät ole luokiteltavissa ihmisen syöpävaarallisuuden suhteen
• ryhmä 4. Aineet, jotka todennäköisesti eivät aiheuta syöpää ihmisessä

Työministeriön päätöksessä syöpäsairauden vaaraa aiheuttavista tekijöistä (838/1993) on mainittu työmenetelmiä ja aineita, joita on pidettävä työpaikoilla syöpäsairauden vaaraa aiheuttavina. Aineet on ryhmitelty seuraavasti:

• ryhmä 1: Aineet, joiden käyttö muihin kuin tutkimus- ja niihin verrattaviin tarkoituksiin on kielletty ja joita kyseisiin tarkoituksiin saa käyttää vain asianomaista työpaikkaa valvovan työsuojeluviranomaisen luvalla.
• ryhmä 2: Aineet, joiden käytön työministeriö voi tarvittaessa määrätä luvanvaraiseksi.
• ryhmä 3: Muut aineet, joiden käytössä on noudatettava valtioneuvoston asetusta työhön liittyvän syöpävaaran torjunnasta (716/2000) ja sen nojalla annettuja määräyksiä.

Lisääntymiselle haitalliset vaikutukset

Lisääntymiselle vaarallisia ovat kemikaalit, jotka hengitettynä, nieltynä tai ihon kautta imeytyneinä voivat aiheuttaa jälkeläisillä muita kuin periytyviä haittavaikutuksia tai lisätä niiden esiintyvyyttä tai heikentää miesten ja naisten lisääntymistoimintoja tai -kykyä. Jälkeläisen kehitykselle myrkyllinen aine voi aiheuttaa kehittyvän alkion/sikiön kuoleman, aiheuttaa rakenteellista poikkeavuutta (teratogeenisuus), häiritä sikiön kasvua tai aiheuttaa toiminnallisia muutoksia jälkeläisessä. Lisääntymisen biologia on hyvin monimuotoinen, ja erilaisia haitallisen vaikutuksen mekanismeja tunnetaan lukuisia. Tällä hetkellä ajankohtaisia tutkimusaiheita ovat hormonitasapainoa järkyttävät aineet (ns. hormonihäiritsijäaineet) ja niiden merkitys ihmisen lisääntymisterveydelle.

Työssään altistuvilla miehillä on yksittäisten kemikaalien (muun muassa dibromiklooripropaani) todettu vahingoittaneen siittiöiden muodostusta kiveksissä, mistä on ollut seurauksena hedelmättömyys. Naisilla on havaittu mahdollinen yhteys orgaanisille liuottimille altistumisen ja spontaaniaborttien välillä. Hiilimonoksidin aiheuttamassa myrkytystilassa on alkion/sikiön vahingoittumisen vaara. Kemikaalin lisääntymiselle vaarallisia ominaisuuksia pyritään selvittämään eläinkokeilla, joista merkittävimpinä voidaan mainita rotan kahden sukupolven altistuskoe ja teratogeenisuuskoe rotalla ja kaniinilla.

3 VAIKUTUKSET YMPÄRISTÖÖN

Esimerkki: Hydrokinonin vaikutukset ympäristöön

Vaikutukset ympäristöön -kappaleessa on käsitelty aineen hajoamista, kulkeutumista, kertymistä ja myrkyllisyyttä sekä ilmassa, maaperässä että vedessä. Aineen vaikutukset ympäristöön riippuvat aineen ominaisuuksien lisäksi muun muassa vuotaneen aineen määrästä, sen myrkyllisyydestä, sekä torjunta- ja keräystoimenpiteiden tehokkuudesta.

Aineen hajoaminen

Aineen pysyvyys on yksi keskeisimmistä ympäristövaarallisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Hyvin nopeasti hajoavat aineet eivät ehdi vaikuttaa laajoilla alueilla, kun taas pysyvät aineet kertyvät ympäristöön ja ajan myötä lievempikin myrkyllisyys riittää aiheuttamaan haittoja. Aine voi hajota biologisesti, kemiallisesti tai valon vaikutuksesta. Aineen hajoavuuteen ympäristössä vaikuttavat aineen ominaisuudet, hajottava mikrobipopulaatio sekä ympäristön fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet. Hajoamisprosesseissa aine voi muuntua toisiksi yhdisteiksi ja hajota lopulta monien välivaiheiden kautta yksinkertaisiksi epäorgaanisiksi yhdisteiksi. Joskus hajoamisen tuloksena on alkuperäistä ainetta haitallisempia yhdisteitä, mutta yleensä aineen haitallisuus häviää hajoamisen myötä.

Monet haihtuvat aineet hajoavat ilmakehässä valokemiallisesti suoran tai epäsuoran fotolyysin kautta. Suorassa fotolyysissä aine hajoaa ultraviolettivalon tai näkyvän valon vaikutuksesta. Sen edellytyksenä on, että aine pystyy absorboimaan valoa auringonvalon sisältämillä aallonpituuksilla ja absorboidun säteilyn energia on riittävä sidosten rikkomiseksi. Epäsuorassa fotolyysissä säteilyn synnyttämä otsoni, hydroksyyliradikaalit, nitraattiradikaalit tai muut reaktiiviset yhdisteet hajottavat aineen. Turvallisuusohjeissa on yleensä ilmoitettu tietolähteissä mainitut laskennalliset puoliintumisajat eri reaktioille. Puoliintumisaika on aika, jonka kuluttua puolet aineen molekyyleistä on hajonnut.

Aine voi hajota myös hydrolysoitumalla eli muuntua toisiksi yhdisteiksi vesiliuoksessa H⁺- ja OH^--ionien sekä vesimolekyylien vaikutuksesta. Aine on hydrolyyttisesti stabiili kyseisessä pH:ssa, mikäli alle 10 % aineesta on hajonnut 5 vuorokauden aikana (50 °C:ssa).

Aineen hajoamiseen voivat myös johtaa ympäristön hapetus/pelkistys-potentiaalissa tapahtuvat muutokset, kuten molekulaarisen hapen tai muiden reaktiivisten aineiden pitoisuuksien muutokset.

Biologinen hajoaminen on mikrobien tai korkeampien eläinten suorittamaa aineita hajottavaa toimintaa. Jos aine on hajottajille hyvin myrkyllinen, ei sen biologinen hajoaminen ole mahdollista. Myös, jos aineen pitoisuus on hyvin pieni tai vaihteleva, ei hajotuskyky välttämättä säily mikrobipopulaation geneettisessä muistissa ja hajotus voi olla hyvin hidasta. Luonnossa hajotustoiminta on vilkkainta maan usein melko ohuessa pintakerroksessa. Jos aine kulkeutuu syvemmälle, sen hajottaminen hidastuu yleensä olennaisesti. Maaperän orgaaninen aines tavallisesti lisää aineiden biologista hajotusta, joskin eräät aineet saattavat sitoutua siihen niin tiiviisti, etteivät ne ole hajottajabakteerien saatavilla.

Aineen biologista hajoamisnopeutta maaperässä voidaan arvioita puoliintumisaikojen (t_½) perusteella seuraavasti:

Nopealla biologisella hajoavuudella (ready biodegrability) tarkoitetaan aineen nopeaa hajoamista testiolosuhteissa. Se perustuu mikrobien välittömään kykyyn käyttää testiainetta aineenvaihdunnassaan sitä hajoittaen ilman että tarvittaisiin pitkää sopeutumisvaihetta. Biologisen hajoavuuden arvioimiseen voidaan käyttää monia eri OECD:n tai EY:n testiohjeita. Aine on nopeasti eli helposti biologisesti hajoava, jos 28 vuorokauden kokeessa liuennut orgaaninen hiili on vähentynyt 70 % tai hapen kulutuksen tai hiilidioksidin mittaamiseen perustuvissa kokeissa saavutetaan 60 % teoreettisestä maksimista. Nämä biologisen hajoavuuden tasot on saavutettava 10 vuorokauden kuluessa siitä, kun 10 % aineesta on hajonnut. Biologista hajoavuutta voidaan myös arvioita biologisen hapenkulutuksen (BOD₅) ja kemiallisen hapen kulutuksen (COD) suhteella. Jos BOD₅/COD -suhde on suurempi tai yhtä suuri kuin 0,5, ainetta pidetään biologisesti helposti hajoavana.

Luontaisella biologisella hajoavuudella (inherent biodegrability) tarkoitetaan, että hajottavalla mikrobipopulaatiolla on geeniaineksessaan informaatio tarvittavaan hajotukseen, mutta tarvitaan sopeumisaika ennen kuin hajotus alkaa. Lisäksi käytetään enemmän hajottajabiomassaa tutkittavaa kemikaalimäärää kohti. Kokeessa vähintään 20 % hajoamista pidetään osoituksena primaarisesta biologisesta hajoavuudesta ja yli 70 %:n hajoavuutta lopullisesta (ultimate) biologisesta hajoavuudesta.

Aineen kulkeutuminen

Vuototilanteessa aine voi joutua ilmaan, maaperään tai veteen. Aineen jakautuminen näiden kesken vuodon jälkeen on riippuvainen aineen fysikaalisista ja kemiallisista ominaisuuksista. Kulkeutumisen kannalta tärkeitä muuttujia ovat aineen haihtuvuus, vesiliukoisuus, rasvahakuisuus ja kiinnittyvyys maa-ainekseen tai sedimenttiin.

Aineen vesiliukoisuudesta voidaan päätellä eräitä aineen ympäristössä jakautumisen ja kulkeutumisen yleisiä piirteitä. Hyvin veteen liukenevat aineet kiinnittyvät tavallisesti huonosti esimerkiksi maa-ainekseen tai sedimenttiin, kertyvät melko vähän eliöihin ja ovat keskimääräistä helpommin biologisesti hajoavia. Aineen vesiliukoisuus edistää myös sen kulkeutumista sateen mukana maahan.

Kaasut ja helposti haihtuvat aineet päätyvät ilmaan. Ilmasta vesiliukoiset aineet voivat huuhtoutua maahan sateen mukana. Hyvin vesiliukoiset aineet ovat myös usein hyvin kulkeutuvia maaperässä ja leviävät usein ympäristössä laajalle. Hyvin kulkeutuvat aineet ohittavat nopeasti maaperän ohuen, biologisesti aktiivisen ja samalla hajottavan vyöhykkeen, ja voivat päätyä lopulta pohjaveteen. Myös veteen liukenemattomat aineet voivat kulkeutua pohjaveteen saakka. Jotkut aineet voivat muodostaa kiinteitä saostumia tai sitoutua voimakkaasti maa-ainekseen, mikä estää aineen kulkeutumisen. Aineen kiinnittymistä maaperään tai sedimenttiin kuvaavat adsorptiokertoimet K_d (jakaantumiskerroin veden ja kiinteän aineksen välillä) ja K_oc (jakaantumiskerroin veden ja orgaanisen hiilen välillä). Näiden kertoimien avulla voidaan aineen kulkeutumista maaperässä arvioida seuraavalla tavalla:

Vesistössä aine voi haihtua veden pinnasta, sekoittua veteen, painua pohjaan tai sitoutua sedimenttiin. Henryn lain vakiota (H) käytetään arvioitaessa aineen jakautumista veden ja ilman välillä. Arvojen ryhmittely ja haihtuvuuden arviointi vedestä on tarkemmin kohdassa 1.2 (fysikaalis-kemialliset ominaisuudet/Henryn lain vakio). Myös erilaisten laskentamallien avulla voidaan arvioida aineen vedestä haihtumisen puoliintumisaikoja.

Aineen kertyminen

Joillakin aineilla on taipumus kertyä eliöihin ympäristöä suurempina pitoisuuksina. Aineet voivat kertyä eliöihin joko suoraan fysikaalis-kemiallisten ominaisuuksiensa takia tai ravintoverkon välityksellä.

Kertymistaipumusta arvioidaan yleisimmin n-oktanoli/vesi-jakautumiskertoimen (Pow) avulla. Sillä tarkoitetaan aineen pitoisuusjakautumaa oktanolin ja veden muodostamassa kaksifaasisessa seoksessa. Jakautumiskerroin kuvaa aineen rasvaliukoisuutta. Oktanolin poolisuus vastaa eläinrasvoja, joten jakautumiskerroin kuvaa melko hyvin aineen kertymistä vedestä eläimiin. Suuri kerroin viittaa myös siihen, että aine on helposti orgaaniseen ainekseen kiinnittyvä ja veteen niukkaliukoinen. Jos n-oktanoli/vesi-jakautumiskerroin Pow on ³ 1 000 eli log Pow ³ 3, aine on mahdollisesti kertyvä. Jos log Pow on yli 5, aine on mahdollisesti erittäin kertyvä.

Biologinen kertyvyys voidaan määrittää myös kokeellisesti esimerkiksi jollakin kalalajilla. Tällöin saadaan biologinen kertyvyystekijä eli BCF-arvo, joka on aineen pitoisuus testieläimessä suhteessa pitoisuuteen testiympäristössä. Aine on kertyvä, jos BCF-arvo on koko kalalle yli 100. Aine on voimakkaasti kertyvä, jos BCF-arvo on yli 1 000. Vaikka aine on rasvaliukoinen (log Pow ³ 3), saattaa sen kertyminen testieläimeen osoittautua vähäiseksi, jos eliön metabolia hajottaa aineen vesiliukoisiksi yhdisteiksi tai jos molekyyli on suuri.

Aineen myrkyllisyys eliöille

Aineen myrkyllisyys on yksi keskeisimmistä ominaisuuksista sen ympäristövaikutusten kannalta. Myrkyllisyyttä arvioidaan erilaisilla kokeilla. Myrkyllisyyskokeet ryhmitellään kokeen kestoajan (akuutti, krooninen) tai vaikutuksen voimakkuuden (letaali, subletaali) ja vaikutustavan (organismin kuoleminen, kasvu, käyttäytyminen, elintoiminnot, lisääntyminen) mukaan. Lyhytaikaisia, akuutin myrkyllisyyden kokeita käytetään ympäristölle vaarallisten aineiden luokitteluperusteina. Käytetyimmät koe-eliöt vesiympäristössä ovat viherlevä, vesikirppu (Daphnia) ja kala (esimerkiksi seeprakala, rasvapäämutu tai kirjolohi).

Yleisimmin käytössä olevat kokeet ovat:

• levän kasvun estyminen, EC50 tai IC50 (72 h)
• välitön myrkyllisyys vesikirpulle, EC50 (24/48 h)
• vaikutus vesikirpun lisääntymiseen, EC50 (14/21 d)
• välitön myrkyllisyys kalalle, LC50 (96 h)

Myös muille eliöryhmille kuten mikrobeille, lieroille, hyönteisille ja linnuille on olemassa erilaisia kokeita.

Ympäristölle vaarallisten kemikaalien luokitus

Euroopan unionissa astui 1.8.1992 voimaan vaarallisten aineiden luokittelua ja merkintöjä koskeva direktiivin (67/548/EEC) 17. muutos, joka sisälsi ensimmäistä kertaa ympäristölle vaarallisten aineiden luokittelujärjestelmän. Ympäristövaarallisuutta koskevat kriteerit hyväksyttiin Euroopan yhteisöissä huhtikuussa 1993 ns. ainedirektiivin 18. muutoksessa (93/21/EEC). Luokitusvelvoite astui Suomessa voimaan 1.8.1993. Järjestelmän puutteena oli ympäristölle vaarallisten seosten luokitusjärjestelmän puuttuminen. Vuonna 1999 annettiin kuitenkin Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (1999/45/EY) ns. seosdirektiivi, joka laajentaa luokitusvelvollisuuden myös ympäristölle vaarallisiin seoksiin. Suomen lainsäädännössä näiden kahden direktiivin luokitusta ja merkintöjä koskevat säädökset on annettu sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa kemikaalien luokitusperusteista ja merkintöjen tekemisestä (807/2001) ns. luokitusperusteasetuksessa. Seosten luokitukset oli saatettava asetuksen mukaisiksi 1.8.2002 mennessä. Torjunta-ainelaissa tarkoitetuille kasvinsuojeluaineille ja kemikaalilaissa tarkoitetuille biosidivalmisteille on annettu kaksi vuotta pidempi siirtymäaika 1.8.2004 asti.

Aineiden ympäristövaarallisuusluokitus perustuu kemikaalien akuuttiin myrkyllisyyteen vesieliölle, nopeaan hajoavuuteen ja kertymistaipumukseen. Myös otsonikerrokselle vaarallisille aineille on annettu luokitusperusteet. Seoksen luokitus ympäristölle vaaralliseksi perustuu pääosin seoksen sisältämien aineiden ympäristövaaraluokituksiin ja aineiden pitoisuuksiin seoksessa. Seoksen luokitus määritellään näiden mukaisesti käyttäen ensisijaisesti ns. sopimuksenvaraista menetelmää. Vesieliömyrkyllisyyden testaaminen valmisteilla on tietyissä tapauksissa mahdollista.

Euroopan unionin luokitusasiantuntijatyöryhmä on käynyt läpi vaarallisten aineiden luettelon (direktiivi 67/548/EEC, Annex 1) ympäristövaikutusten kannalta. Työryhmä on saanut työnsä päätökseen ja tehnyt luokitusehdotukset suurimmalle osalle Annex 1 -aineita. Yhteisöjen lainsäädännön mukaan luettelossa esitettyä luokitusta eivät toiminnanharjoittajat saa muuttaa. Suomen lainsäädännössä Annex 1 -aineiden voimassa oleva luokitus on vaarallisten aineiden luettelossa (STMa 624/2001), joka sisältää noin kahden tuhannen aineen ympäristöluokituksen. Koska kaikki työryhmän luokitusehdotukset eivät vielä ole vaarallisten aineiden luettelossa, on joissakin turvallisuusohjeissa aineiden ympäristövaara on ilmaistu sanoilla - aine tultaneen/ ei tultane luokittelemaan ympäristölle vaaralliseksi. Toiminnanharjoittajien velvollisuus on luokitella muut kuin vaarallisten aineiden luettelossa esiintyvät aineet.

Pohjoismaisen ministerineuvoston työryhmän NCLASS -tietokannassa ovat saatavilla EU-ympäristöluokitustyöryhmän pöytäkirjat, aineiden luokitusehdotukset ja niiden perusteet sekä virallisessa lehdessä julkaistut luettelon muuttamiseen liittyvät päätökset. Tietokannasta on apua erityisesti niiden aineluettelon aineiden kohdalla, jotka eivät ole saaneet ympäristöluokitusta. Luettelosta ei käy nimittäin ilmi, johtuuko luokituksen puute kriteereiden läpäisemisestä vai tiedon puutteesta.

4 TOIMINTA ONNETTOMUUSTILANTEISSA

Palokuntia varten on laadittu ns. TOKEVA-ohjeet (Torjuntaohjeet kemikaalien vaaratilanteille). Ohjeisiin sisältyy muun muassa onnettomuuksien torjuntataktiikkaa koskevia taktisia ohjeita (T-ohjeita) sekä eri torjuntamenetelmiä kuvailevia menetelmäohjeita (M-ohjeita). Tässä kohdassa annetaan OVA-ohjeen kemikaalille soveltuvan taktisen ohjeen numero. Taktisen ohjeen numeroa ei ole annettu niille kemikaaleille, joiden pelastajille aiheuttama vaara on vähäinen, eikä kemikaaleille, joilla on sellaisia vaaratekijöitä tai ominaisuuksia, joita OVA-ohjeissa ei ole mainittu, mutta jotka on otettava huomioon pelastustoiminnassa.

Kemikaalionnettomuuden uhrien pelastajiin kohdistuvista vaaroista ja niiltä suojautumisesta muistutetaan ohjeissa tässä kohdassa. Jos vaarat ovat vähäisiä, muistutusta ei ole.

4.1 Palo ja räjähdys

Esimerkki: Heksaanin palo ja räjähdys

Tässä kohdassa annetaan ohjeita erilaisille palotilanteille, joissa kemikaali on osallisena:

• Vuotava kemikaali palaa, liekit ja/tai myrkylliset palokaasut aiheuttavat vaaraa.
• Kemikaali ei ole palava, mutta on syövyttävä tai myrkyllinen. Kemikaali ja/tai sen hajoamistuotteet leviävät palokaasujen ja/tai sammutusveden mukana.
• Kemikaalin tai muun materiaalin liekit kuumentavat säiliötä, joka saattaa revetä tai menettää kattonsa paineen nousun ja metallin heikkenemisen takia.
• Kuumenevassa kemikaalissa käynnistyy polymeroituminen tai muu lämpöä vapauttava reaktio, joka johtaa säiliön repeämiseen tai kemikaalin räjähtämiseen.

Palotilanteita on hyvin monenlaisia ja ne vaativat erilaisia sammutustaktiikoita ja eri sammutusmenetelmiä. Näissä ohjeissa on siksi kuvattu sammutustaktiikkaa ja -menetelmiä vain yleisluonteisesti. Ohjeissa kerrotaan, mitä sammutteita voidaan ja mitä ei pidä käyttää.

Jos kemikaali ei itse pala, palava materiaali voidaan usein sammuttaa sille parhaiten soveltuvalla sammutteella. Paloon saattaa kuitenkin liittyä kemikaalin vuoto ja tämä on otettava huomioon sammutetta valittaessa. Vuotava aine voi esimerkiksi reagoida kiivaasti veden kanssa. Myrkyllisten tai ympäristövaarallisten kemikaalien tapauksessa sammutusvettä on käytettävä mahdollisimman vähän. Käytetty sammutusvesi padotaan, jotta voidaan tarkastaa, onko siihen sekoittunut vuotanutta kemikaalia.

Kemikaalin sekä sen hajoamis- tai palamistuotteiden myrkyllisyys vaihtelee suuresti kemikaalista sekä palon olosuhteista riippuen. Kemikaalipalon palokaasut ovat ainakin yhtä myrkyllisiä kuin rakennuspalon. Jos kemikaalin tiedetään (tietyissä olosuhteissa) muodostavan myrkyllisiä kaasuja, ne on mainittu. Toisaalta erittäin myrkyllisten kemikaalien palamistuotteet saattavat olla vähemmän myrkyllisiä kuin kemikaali itse.

Kemikaalipalossa kehotetaan käyttämään henkilönsuojaimina paloasua ja paineilmahengityslaitetta. Sammuttaminen ja/tai säiliöiden jäähdyttäminen on yleensä mahdollista tehdä ilman, että vuotavan kemikaalin roiskeet aiheuttavat vaaraa sammuttajille. Kemikaalisuojapuku ei kestä kuumuutta ja sen käyttö kuumassa ympäristössä on käytännössä mahdotonta.

4.2 Vuoto ja valuma

Vuototilanteet vaihtelevat suuresti vuotoaukon suuruudesta, kemikaalin olomuodosta ja vaaratekijöistä sekä ympäristöolosuhteista riippuen. Kaasumaisen tai helposti haihtuvan kemikaalin vuotaessa kaasu/höyry voi aiheuttaa syttymis- tai terveysvaaran sisätilassa tai ulkona.

Vaara-alueen arviointi

Esimerkki: Kloorivedyn vaara-alueen arviointi

Ulkona sattuvan vuodon vaara-alue on arvioitu erikseen pienille ja suurille vuodoille. Vuodon koko määritellään nesteytetyillä kaasuilla vuodon massavirran ja haihtuvilla nesteillä vuotaneen nesteen määrän (lammikon koon) avulla. Tämä johtuu vuotavan aineen erilaisesta käyttäytymisestä.

Paineenalaisena nesteytetyillä kaasuilla vuotava aine höyrystyy ja pisaroituu paineen laskiessa. Kun aineen lämpötila säiliössä on 10 - 15 °C aineen kiehumispisteen yläpuolella, noin 40 % pisaroista haihtuu. Korkeammissa lämpötiloissa koko vuoto voi tällä tavalla haihtua eikä nestelammikkoa muodostu.

Pieni vuoto voi tapahtua esimerkiksi venttiilin murtuman tai laipan kautta. Pienen vuodon massavirta on luokkaa 0,1 kg/s. Suuri vuoto johtuu esimerkiksi purkausputken irtoamisesta tai katkeamisesta. Jotta suuri vuoto syntyisi, on lisäksi oletettava, että säiliön sisäinen venttiili ei rajoita vuotoa. Suuren vuodon massavirta on 1 - 10 kg/s.

Vuotoaukon koon ja vuodon massavirran arviointi on onnettomuustilanteessa vaikeaa. Vuodon muodostama sumupilvi (kaasupisarat ja päästön kylmyyden tiivistämä ilman kosteus) antaa kuitenkin käsityksen nesteytetyn kaasun vuodon suuruudesta. Sumupilven koko riippuu vuodon suuruuden lisäksi aineesta, ilman lämpötilasta ja kosteudesta sekä tuulen nopeudesta. Suurella vuodolla sumupilven pituus on luokkaa 10 metriä. Pienellä vuodolla sumupilven pituus on yhden metrin luokkaa.

Useimmat ohjeiden aineista ovat haihtuvia myrkyllisiä tai syövyttäviä nesteitä. Vuodon sattuessa neste höyrystyy maan tai veden pinnalle muodostuneesta lammikosta sen vuoksi, että tuuli vie pois lammikosta vapautuvan höyryn. Höyrystyminen sitoo lämpöä ja lammikko jäähtyy. Jäähtyminen lakkaa, kun lammikko on saavuttanut aineen ominaisuuksista ja ympäristöolosuhteista riippuvan tasapainolämpötilan.

Lammikon tasapainolämpötila on laskettu Kanadassa kehitetyllä menetelmällä. Vaaraetäisyydet on laskettu kesäpäivälle, jolloin ilman lämpötila on 20 °C ja kemikaalin lämpötila säiliössä 15 °C. Kevät- tai syyspäivänä, jolloin ilman lämpötila on 10 °C ja kemikaalin lämpötila säiliössä 5 °C, vaaraetäisyydet ovat 30 % lyhyemmät.

Haihtuvien nesteiden vaaraetäisyys riippuu ennen kaikkea lammikon koosta ja pitoisuudesta, jolla lammikosta haihtunut höyry vielä on haitallista. Ohjeissa on lammikon koon sijasta ilmoitettu vuotaneen nesteen määrä. Pieni vuoto on noin 100 litraa ja suuri vuoto noin 10 m³. Lammikon syvyydeksi on oletettu noin 3 cm, jolloin pieni vuoto vastaa halkaisijaltaan kahden metrin ja suuri vuoto 20 metrin lammikkoa.

Vaaraetäisyys on verrannollinen lammikon halkaisijaan. Tämä tiedon avulla voidaan ohjeissa annetut vaaraetäisyydet muuntaa vastaamaan minkä kokoista lammikkoa tahansa. Jos lammikko on likimain ympyrä tai neliö, arvioidaan sen halkaisija tai neliön sivu. Jos lammikko on kapean suorakaiteen muotoinen (sivut a ja b), halkaisijana käytetään sen pinta-alan ab neliöjuurta. Jos tulos on D m, suuren vuodon vaaraetäisyydet kerrotaan tekijällä D/20.

Oletetaan esimerkiksi, että neste on vuotanut maantienojaan ja muodostaa siellä lammikon, jonka leveys on yksi metri ja pituus 50 metriä. Lammikon pinta-ala on 1 m x 50 m = 50 m². Halkaisijana D voidaan käyttää Ö 50 m² = 7 m ja suuren vuodon vaaraetäisyydet on kerrottava tekijällä 7/20 = 0,35.

Paineenalaisena nesteytettyjen myrkyllisten kaasujen vaaraetäisyydet on arvioitu Ilmatieteen laitoksen julkaisemien leviämislaskujen perusteella. Vaaraetäisyydet riippuvat leviämisolosuhteista. Näihin ohjeisiin otetut vaaraetäisyydet vastaavat keskimääräisiä leviämisolosuhteita (pilvinen päivä tai yö ja tuulen nopeus 5 m/s). Epäsuotuisissa leviämisolosuhteissa (esimerkiksi selkeä heikkotuulinen yö) saadaan suuremmat vaaraetäisyydet. Toisaalta kaasuvana etenee tällöin hitaammin.

Ohjeissa käytetään kahta eri pitoisuutta:

• Eristysraja, joka määrittelee välittömästi eristettävän alueen pituuden, jossa ulkona olevat ihmiset siirretään sisätiloihin tai pois alueelta. Pitoisuus on valittu siten, että tunnin oleskelu alueella ulkona ilman hengityksensuojainta voi aiheuttaa pysyviä tai vakavia terveysvaikutuksia tai oireita, jotka vaikeuttavat poistumista alueelta.
• Varoitusraja, joka määrittelee sen alueen pituuden, jossa väestöä kehotetaan suojautumaan sisätiloihin. Pitoisuus on valittu siten, että tunnin oleskelu alueella ulkona ilman hengityksensuojainta voi aiheuttaa tilapäistä terveyshaittaa. Kaasun mahdollisesti aiheuttamat oireet eivät kuitenkaan vaikeuta poistumista alueelta.

Eristys- ja varoitusrajoja valittaessa on käytetty hyväksi aineen IDLH- ja ERPG-arvoja sekä HTP-arvoja.

TOIMENPIDEOHJEET

Tulokseksi saadut vaaraetäisyydet vaihtelivat suuresti ja siksi oli tarpeen laatia suuren vuodon vaara-alueelle kuusi erilaista toimenpideohjetta. Toimenpiteitä perustellaan kuvailemalla ilmaan päässeen kaasun tai höyryn aiheuttamaa terveyshaittaa. Kaasu tai höyry voi aiheuttaa ärsytysoireita tai muita oireita tai sen pitoisuus voi ylittää kemikaalin HTP-arvon.

1. Eristä lammikon välitön ympäristö.

Ohje annetaan kemikaaleille, jotka ovat vaikeasti haihtuvia tai haihtumattomia (esimerkiksi fosforihappo). Lammikosta ei siten pääse ilmaan haitallisia höyryjä. Ohjeen tarkoituksena on estää sivullisia joutumasta kosketukseen nesteen kanssa.

2. Välitön eristys 25 - 50 metriä kaikkiin suuntiin.

Ohje annetaan kemikaaleille, joiden lammikosta haihtuu haitallista höyryä (esimerkiksi asetoni). Pitoisuus on kuitenkin pienempi kuin varoitusraja yli 50 metrin etäisyydellä.

3. Välitön eristys 25 (- 50) metriä kaikkiin suuntiin sekä ___ metriä tuulen alapuolella.

Ohje annetaan kemikaaleille, joiden lammikosta haihtuva höyry ei edellytä vaara-alueen eristämistä, mutta varoitusrajaa vastaava etäisyys on välillä 50 - 200 metriä (esimerkiksi etikkahappo: 100 metriä).

4. Välitön eristys (25 -) 50 metriä kaikkiin suuntiin. Kemikaalin pitoisuus ilmassa voi ylittää HTP-arvon / Kemikaali saattaa aiheuttaa altistuneille (ärsytys)oireita jopa ___ metrin etäisyydellä tuulen alapuolella. Väestöä kehotetaan suojautumaan sisätiloihin, sulkemaan ikkunat ja ovet sekä pysäyttämään ilmanvaihtolaitteet.

Ohje annetaan kemikaaleille, joiden eristysraja ylittyy enintään 50 metrin etäisyydellä ja varoitusraja etäisyydellä, joka on suurempi kuin 200 metriä (esimerkiksi rikkihiili: 500 metriä).

5. Välitön eristys (25 -) 50 metriä kaikkiin suuntiin sekä ___ metriä tuulen alapuolella. Kemikaalin pitoisuus ilmassa voi ylittää HTP-arvon / Kemikaali saattaa aiheuttaa altistuneille (ärsytys)oireita jopa ___ metrin etäisyydellä tuulen alapuolella. Väestöä kehotetaan suojautumaan sisätiloihin, sulkemaan ikkunat ja ovet sekä pysäyttämään ilmanvaihtolaitteet.

Ohje annetaan kemikaaleille, joiden eristysraja ylittyy etäisyydellä, joka on suurempi kuin 50 metriä (esimerkiksi typpihappo, 99 %: 200 metriä, 600 metriä).

6. Välitön eristys 300 metriä kaikkiin suuntiin. Kemikaali saattaa aiheuttaa altistuneille ärsytysoireita jopa ___ metrin etäisyydellä tuulen alapuolella. Tuulen alapuolella alueella, joka ulottuu ___ metrin etäisyydelle, väestöä kehotetaan suojautumaan sisätiloihin, sulkemaan ikkunat ja ovet sekä pysäyttämään ilmanvaihtolaitteet.

Ohje annetaan nesteytetyille myrkyllisille kaasuille. Suurilla nesteytettyjen myrkyllisten kaasujen vuodoilla kaasun pitoisuuden perusteella eristettävä alue ulottuisi 1000-2000 metrin etäisyydelle. Näin suuren alueen välitön eristäminen on käytännössä mahdotonta. Tällöin alueen väestö hälytetään mahdollisuuksien mukaan kiinteillä ja/tai liikkuvilla hälyttimillä. Vuotopaikan ympäristö eristetään 300 metrin säteellä ja liikenne alueelle katkaistaan sitä mukaa, kun voimavarat antavat tähän mahdollisuuden. Kaasu saattaa aiheuttaa ärsytysoireita vielä hälytettävän vaara-alueen ulkopuolellakin, mutta tämä ei välttämättä edellytä suojautumista (esimerkiksi kloori 4000 metriä, 2000 metriä).

Haihtuvien nesteiden suurten vuotojen vaara-alueet ovat pienempiä kuin nesteytettyjen kaasujen. Ensimmäisenä eristetään vuodon ympäristö 25 - 50 metrin säteellä. Tämä tarkoittaa, että 25 metrin eristys riittää, mutta vuotopaikasta riippuen saattaa olla tarpeen eristää (joissain suunnissa) suurempikin alue. Kemikaalia on esimerkiksi valunut maantielle tai ojaan.

Tämän jälkeen pelastustoiminnan johtaja tunnistaa vuotaneen aineen ja arvioi lammikon halkaisijan D. Suuren vuodon vaaraetäisyydet kerrotaan suhteella D/20.

Tuulen alapuolella oleva eristettävä alue eristetään sitä mukaa kun voimavarat antavat myöten ja ulkona olevat ihmiset siirretään sisätiloihin tai, jos tämä ei ole mahdollista, pois alueelta. Varoitettavalla alueella välitön terveyshaitta on suhteellisen vähäinen. Alueella olevat ihmisiä kehotetaan pysyttelemään sisällä, kunnes vuoto on suljettu ja päästö on lakannut. Lopuksi sisätilat tarvittaessa tuuletetaan.

Pienen vuodon vaara-alueeksi on määritelty ympyrä, jonka säde on kymmenesosa suuren vuodon vaara-alueen pituudesta, kuitenkin vähintään 25 metriä.

Torjunta ja suojautuminen

Esimerkki: Vetyperoksidin torjunta ja suojautuminen

TORJUNTAMENETELMÄT

Vuodon sulkemiseen tai tukkimiseen voidaan käyttää vuotavasta kemikaalista, vuotoaukon koosta ja sijainnista sekä laitteistosta riippuvia menetelmiä. Menetelmiä ovat (TOKEVA-ohjeet, ohjeet M9 ja M10a):

• venttiilin sulkeminen
• venttiilipesän tai laipan kiristäminen
• laipan sokeointi
• putken puristaminen lyttyyn
• vuotoaukon tukkiminen puutapilla tai -kiilalla
• repeämän tiivistäminen neopreenikumilevyllä, jota tukee alumiini- tai vanerilevy
• repeämän tiivistäminen paineilmatyynyllä
• vuotavan astian sulkeminen suojatynnyriin
• vuotavan säiliön tyhjentäminen toiseen säiliöön
• veden pumppaaminen vettä kevyemmän kemikaalin säiliön pohjalle.

Vaara-aluetta voidaan pienentää rajoittamalla kemikaalin päästöä ilmaan. Tähän voidaan aineesta riippuen käyttää jotain seuraavista torjuntamenetelmistä (TOKEVA-ohjeet, ohjeet M8a, M8b, M8c ja M8d):

• Pisaroituvan vuodon peittäminen muovipeitteellä (paineenalaisena nesteytetyt myrkylliset kaasut).
• Lammikon patoaminen ja peittäminen muovipeitteellä tai keskivaahdolla (nesteytetyt myrkylliset kaasut, haihtuvat nesteet).
• Päästön laimentaminen ja vesiliukoisen kaasun/höyryn peseminen ilmasta sumusuihkulla.

Maahan vuotaneen nesteen leviäminen estetään patoamalla ja peittämällä tai tukkimalla viemärikaivojen aukot tai tukkimalla viemärikaivo tai -putki. Vettä kevyemmän ja niukkaliukoisen nesteen leviäminen vesistössä estetään öljypuomilla tai juoksutuspadolla (TOKEVA-ohjeet, ohje M8b).

HENKILÖNSUOJAIMET

Pelastajien henkilönsuojaimiksi riittävät usein paloasu ja paineilmahengityslaite. Jos he joutuvat alttiiksi syövyttävän nesteen roiskeille, paloasun päälle vedetään roiskesuojapuku (TOKEVA-ohjeet, osa 7). Kasvot suojataan kypärän silmikolla tai paineilmalaitteen kasvo-osalla.

Kaasutiivistä kemikaalisuojapukua kehotetaan käyttämään, kun on tarpeen suojautua myrkyllisiltä ja syövyttäviltä kemikaaleilta. Kemikaalisuojapuvun käyttöohjeessa on annettu ajat, jotka puku kestää eri kemikaalien vaikutusta. Toisaalta kaasutiiviys tekee kemikaalisuojapuvun käytöstä rasittavan ja lyhentää kemikaalisukelluksen kestoa. Kemikaalisuojapuvun käyttäjien eli kemikaalisukeltajien työturvallisuus edellyttää toiminnan järjestämistä kemikaalisukellusohjeen (TOKEVA-ohjeet, osa 7) mukaan.

Kemikaalisuojapuku ei suojaa humahtaen syttyvältä kaasu/höyrypilveltä. Tällaisessa tilanteessa ei käytetä kemikaalisuojapukua, vaan pilveä hajotetaan ja pelastajaa suojataan sumusuihkulla. Jos käytettävissä on tulensuojapuku, se puetaan paloasun päälle.

Yleisperiaatteena on, että vuodon tiedustelun aikana käytetään parasta ohjeissa annettua suojausta (TOKEVA-ohjeet, ohje M4a). Kun tilanne selviää, suojausta voidaan usein keventää: paineilmahengityslaitetta ei tarvita tuulen yläpuolella eikä kemikaalisuojapukua muualla kuin vuodon välittömässä läheisyydessä.

Alueen puhdistaminen

Esimerkki: Kaliumsyanidilla saastuneen alueen puhdistaminen

Jos padotussa ojassa tai lammikossa tai viemärikaivossa on riittävän syvä kerros nestettä, se voidaan imeä sopivalla pumpulla säiliöön (TOKEVA-ohjeet, ohje M10a). Joskus on vahinkojen rajoittamiseksi välttämätöntä nopeasti poistaa vuotanut neste, vaikka sille soveltuvaa pumppua ei saada kyllin pian vahinkopaikalle. Neste voidaan tällöin pumpata palokunnan pumpulla ja letkuilla, vaikka ne ehkä turmeltuvat käyttökelvottomiksi. Paloauton pumpun sijasta kannattaa käyttää esimerkiksi siirrettävää pienoispumppua.

Jäljelle jäänyt tai alun perin pieni nestemäärä imeytetään tai tehdään vaarattomaksi kemikaalille soveltuvalla menetelmällä (neutralointi tai laimentaminen). Käytetty imeytysaine kerätään kannellisiin, merkittyihin muoviastioihin tai muovilla vuorattuihin tynnyreihin (TOKEVA-ohjeet, ohjeet M10b ja M10c).

Jos nestettä on imeytynyt maahan, pintamaa joudutaan ehkä kuorimaan, pohjaveden virtausta muuttamaan ja veden laatua tarkkailemaan.

4.3 Ensiapu

Esimerkki: Hydratsiiniille altistuneen ensiapu

Ensiapua antavan henkilön on suojauduttava tarpeen mukaan. Esimerkiksi hengityssuojaimia tarvitaan kloorilta ja ammoniakilta suojautumiseen sekä kestäviä suojakäsineitä vahvojen emästen ja happojen roiskevahinkojen ensiavussa.

Altistunut potilas pidetään levossa ja lämpimänä. Ärsyttävää kaasua hengittäneelle potilaalle puoli-istuva tai istuva asento on suositeltava.

Hengitysteitse tapahtunut altistuminen

Hengitysteitse tapahtuneessa altistumisessa altistunut siirretään raittiiseen ilmaan ja annetaan tarvittaessa tekohengitystä, joka on tehokkainta palkeella. Palkeeseen voidaan kytkeä happivirtaus painepullosta. Hapen antaminen on erityisen tärkeää hiilimonoksidin, rikkivedyn ja syanidien aiheuttamassa myrkytyksessä.

Roiskeet silmään

Kemikaalien vaikutukset silmään voidaan jakaa happo-, emäs- ja muihin myrkyllisiin vaikutuksiin. Erityisesti emäkset ja hyvin vahvat hapot tunkeutuvat nopeasti kudoksiin aiheuttaen silmissä vaurioita jo muutamassa kymmenessä sekunnissa. Silmän huuhteleminen runsaalla vedellä on aloitettava viivytyksettä. Emästen ja proteiineja denaturoivien aineiden, kuten lipeän ja formaliinin, roiskeissa silmää tulisi huuhdella vedellä vähintään 15 - 20 minuuttia ja tarvittaessa koko hoitopaikkaan kuljetuksen ajan. Happojen roiskeissa huuhteluaika on 5 - 15 minuuttia. Muiden ärsyttävien aineiden, kuten orgaanisten liuottimien roiskeissa silmää huuhdellaan huolellisesti runsaalla vedellä.

Ihokosketus

Altistunut ihoalue huuhdotaan mahdollisimman nopeasti runsaalla vesimäärällä. Vakavissa syövyttävien aineiden onnettomuuksissa huuhtelu (hätäsuihku) on syytä aloittaa vaatteet päällä. Sen jälkeen likaantunut vaatetus riisutaan ja eristetään tarvittaessa. Ihoa pestään saippualla ja vedellä sekä kuivataan ja lopuksi vammat peitetään steriilillä sidoksella. Joidenkin aineiden, kuten fenolin ja fluorivetyhapon onnettomuuksissa suositellaan erityisaineita ihon puhdistamiseen ja vaikutuksen neutralisoimiseen (lähempiä tietoja ao. aineiden ohjeissa). Niukasti vesiliukoisten aineiden (esimerkiksi rasvaliukoiset torjunta-aineet) poistamiseen iholta on menestyksellisesti käytetty myös adsorboivia jauheita (esimerkiksi kaoliini).

Suun kautta tapahtunut altistuminen

Vaarallisen aineen nielemisonnettomuudessa ensiaputoimenpiteet riippuvat aineen kemiallisista ja fysikaalisista ominaisuuksista, myrkyllisyydestä, ajasta, joka on kulunut aineen nielemisestä ja potilaan kliinisestä tilasta. Orgaanisten aineiden imeytymistä mahasuolikanavasta voidaan yleensä rajoittaa juottamalla potilaalle veteen lietettyä lääkehiiltä. Välitön oksennuttaminen voi tulla kysymykseen, jos aine on erittäin myrkyllinen ja saatu annos on todennäköisesti hengenvaarallinen. Syövyttäviä aineita niellyttä ei pidä oksennuttaa, vaan aineen pitoisuutta tulee laimentaa juottamalla potilaalle vettä ja huuhtomalla potilaan suu. Orgaanisten liuottimien nielemisen yhteydessä ei pidä oksennuttaa siksi, että ainetta tällöin helposti pääsee keuhkoihin, missä se voi aiheuttaa vakavan tulehduksen. Jos potilaan tajunta ei ole normaali tai hän kouristelee, ei hänelle saa antaa mitään nieltäväksi.

4.4 Lääkärin antama hoito

Esimerkki: Asetonitriilimyrkytyksessä lääkärin antama hoito

Yleiset toimintaperiaatteet kemikaalionnettomuudessa

Kemikaalionnettomuudessa toimiminen on riskialtista. Sen vuoksi on onnettomuuspaikalle tulevan lääkintäryhmän seurattava palokunnan ja paikalla olevan henkilöstön ohjeita turvallisesta lähestymistiestä ja toimintapaikasta. Henkilökunnan täytyy myös suojautua tarkoituksenmukaisilla henkilönsuojaimilla, esimerkiksi riittävän lämpimän vaatetuksen päälle vedetty kertakäyttöinen, esimerkiksi polyeteenistä valmistettu roiskesuojapuku, kumiset tai muoviset suojakäsineet, kumisaappaat ja kemikaalille soveltuvalla suodattimella varustettu kokokasvonhengityksensuojain.

Toinen tärkeä periaate on kemikaaleille altistuneiden potilaiden puhdistaminen. Mikäli potilaiden vaatteet ovat likaantuneet myrkyllisestä tai syövyttävästä aineesta tai jos vaatetuksesta vapautuva kaasu tai höyry ärsyttää vakavasti limakalvoja, on potilaat riisuttava ja vaatetettava uudelleen heti kun se on mahdollista. Hoitopaikkaan otettaessa on varauduttava ihon pesemiseen. Ulkona kylmissä oloissa puhdistamista on vaikea toteuttaa, sillä vaatteiden poistaminen aiheuttaa välittömän hypotermiariskin. Ongelma on hoidettavissa vain ennalta varautumalla; käytössä tulisi olla tilapäisasusteita, kuten huopia, viittoja, makuupusseja ja makuualustoja.

Lääkinnällinen ensihoito

Kemikaaleille altistuneiden henkilöiden lääkinnällinen ensihoito on pääosin oireenmukaista. Eräiden myrkytystilojen hoidossa käytetään erityisiä antidoottisia lääkkeitä; ne on selvitetty kutakin ainetta käsittelevässä ohjeessa.

Seuraavassa käsitellään lähemmin OVA-ohjeisiin sisältyvien limakalvoja ärsyttävien ja hengityselimiä vahingoittavien aineiden (taulukko 2) vaikutuksia ja hoitoa. Ärsyttävän aineen ensisijainen vaikutuspaikka hengityselimissä riippuu aineen ominaisuuksista, varsinkin sen vesiliukoisuudesta, reaktiivisuudesta ja hiukkaskoosta. OVA-ohjeiden aineet voidaan jakaa vesiliukoisuuden (sekä vaikutuspaikan) mukaan (taulukko 2). On kuitenkin huomattava, että vesiliukoiset aineet aiheuttavat vauriota myös primaarista vaikutuspaikkaa laajemmalla alueella, jos aineen pitoisuus ilmassa on suuri, altistuminen kestää useita minuutteja ja henkilö aspiroi ainetta syvälle keuhkoihin. Useimmat taulukon 2 aineista voivat aiheuttaa jopa alveolivauriota, jos altistuminen on massiivista.

Hyvin veteen liukenevat aineet pidättyvät hengitysteiden limakalvoille. Tällöin muodostuu syövyttäviä ja reaktiivisia yhdisteitä, jotka vahingoittavat limakalvoa paikallisesti. Esimerkiksi altistuminen ammoniakkikaasulle on omiaan aiheuttamaan limakalvovauriota ja tulehdusta nenänielusta aina bronkustasolle saakka. Ylähengitysteissä esiintyy tyypillisesti hyvin voimakkaita ärsytysoireita, polttoa ja ahdistusta rinnassa sekä yskää. Potilailla saattaa esiintyä kurkunpään turvotusta, epiglottiittia, voimakasta trakeobronkiaalista limaneritystä ja bronkokonstriktiota, jotka heikentävät keuhkotuuletusta. Keuhkopuuston limakalvo saattaa nekrotisoitua laajalla alueella. Sekundaari-infektion ja bronkopneumonian riski on suuri.

Huonosti veteen liukenevat kaasut, höyryt ja hyvin pienet (< 5 µm) hiukkaset pääsevät hengitysilman mukana keuhkorakkuloihin saakka. Siellä ne vahingoittavat alveolikapillaarimembraania muun muassa hapettavien vaikutuksiensa perusteella ja proteiinipitoista eksudaattia vuotaa vähitellen soluvälitilaan ja keuhkorakkuloihin. Kehittyy pneumoniitti ja pahimmassa tapauksessa fulminantti keuhkopöhö, jolla voi olla vajaasta tunnista aina kahteen vuorokauteen kestävä latenssiaika. Näille aineille on tyypillistä, että ne aiheuttavat vain lievää tai kohtalaista ärsytystä ylemmissä hengitysteissä; altistuminen voi siksi jatkua varoituksetta jonkin aikaa.

Taulukko 2. Ärsytystä aiheuttavien OVA-ohjeissa käsiteltyjen aineiden pääasialliset vaikutuspaikat hengityselimissä.

Ärsyttäville kaasuille altistunut potilas tulee pitää levossa. Jos hapetus on puutteellista, annetaan 50-prosenttista happea. Uhkaava keuhkopöhö edellyttää jatkuvaa positiivisen ilmatiepaineen käyttöä. Levottomalle potilaalle voidaan antaa diatsepaamia (tai vastaavaa) lihakseen tai suoneen 10 mg. Oireiden vaikeutuessa (hengitystaajuuden noustessa) potilaista tulisi voida tutkia verikaasuanalyysi ja keuhkoista tulisi ottaa röntgenkuva. Erityinen huomio tulisi kiinnittää keuhkopöhön ehkäisyyn, sillä alveolikapillaarimembraanin vaurio aiheuttaa kliinisesti vaikean, runsaasti hoitoresursseja vaativan tilan ja voi johtaa keuhkokomplikaatioihin ja jopa pysyvään hengitysinsuffisienssiin.

Bronkospasmin laukaisemiseen annetaan ensihoidon yhteydessä beeta-2-selektiivistä sympatomimeettiä (esim. salbutamoli, terbutaliini) inhalaationa 2 annosta tai vastaavaa inhalaatioliuosta 1 ml nebulisaattorilla ja hoito voidaan uusia 3 tunnin välein. Kurkunpään turvotusta ja epiglottiittia voidaan koettaa hoitaa adrenaliini-inhalaatioaerosolilla (raseeminen adrenaliini (Micronefrin^® 22,5 mg/ml) nebulisaattorilla annoksella 0,2–0,5 ml + NaCl 0,9 % 2 ml, enintään kolme inhalaatiota puolen tunnin aikana).

Koska keuhkopöhö tavallisesti syntyy vasta tuntien kuluttua, sen kehittymistä on pyritty torjumaan lääkkein. Monissa maissa tähän on suositeltu inhaloitavia kortikosteroideja, joilla väitetään saadun hyviä hoitotuloksia aiemmin jopa hengenvaarallisiksi osoittautuneissa altistumisissa muun muassa typpidioksidille. Edellytyksenä on kuitenkin pidetty lääkityksen varhaista aloittamista (neljännestunnin kuluessa altistumisesta) ja riittävän suurten annosten käyttämistä.

Kortikosteroidihoidon hyödyllisyydestä on kuitenkin esitetty myös eriäviä mielipiteitä. Vaikka kirjallisuudessa julkaistujen ristiriitaisten havaintojen ja kokemusten perusteella kortikosteroidien kyky ehkäistä ärsyttävien kaasujen keuhkovaikutuksia ei ole kiistaton, on nykytiedon valossa perusteltua käyttää tämän hoitomuodon mahdollisuuksia hyväksi soveltaen turvallisia lääkeannoksia ja tehokasta sekä turvallista antotapaa (inhalaatioaerosoli). On turvallisempaa antaa ehkäisevää hoitoa ärsyttäville kaasuille altistuneille, vaikka altistumisen vakavuudesta ei olisikaan täyttä varmuutta, kuin jättää antamatta. Suositeltu hoito-ohjelma on esitetty taulukossa 3. Suomessa käytössä olevat valmisteet ovat beklometasoni (Becotide, Beclomet), budesonidi (Pulmicort, Cortivent) 400 mirkog 3 hengenvetoa 4 kertaa vuorokaudessa tai flutikasoni (Flixotide) 500 mikrog yksi hengenveto 4 kertaa vuorokaudessa. Aerosolin tehokas inhaloituminen ei kuitenkaan onnistu kaikilta ja onnettomuustilanteissa vallitseva hätä vaikeuttaa myös valmisteen efektiivistä käyttöä. Lääkkeen annostelussa olisi sen vuoksi parempi käyttää nebulisaattoria, esim. budesonidi 0,5 mg/ml 2 ml 4 kertaa vuorokaudessa. Erittäin voimakkaan altistumisen jälkeen voidaan harkita systeemisteroidia, esim. metyyliprednisoloni 40-80 mg 4 kertaa suoneen.

Lieväoireisten potilaiden seuranta ja hoito voidaan järjestää sairaalan tavallisella vuodeosastolla. Vaikeasti vammautuneet tulisi mahdollisuuksien mukaan hoitaa tehohoitotasoisissa paikoissa, joissa on mahdollisuus vaativaan respiraattorihoitoon.

Ärsyttäville kaasuille altistuneiden potilaiden kliinistä tilaa olisi hyvä seurata ainakin vuorokauden ajan. Seurantaa tulisi jatkaa aina kahteen vuorokauteen saakka, jos potilaan arvioidaan altistuneen merkittävästi alveolitoksiselle kaasulle, kuten typpidioksidille. Lieväoireiset potilaat voidaan sen jälkeen kotiuttaa oireenmukaisten lääkkeiden kera. Heitä on kuitenkin kehotettava hakeutumaan uudelleen hoitoon, jos oireet voimistuvat. Jälkitarkastus on syytä tehdä tarkoituksenmukaisessa paikassa viikon kuluessa. Ärsyttävän kaasun vaikutusten kannalta on huomattava, että lapset, vanhukset ja hengityselin- sekä verenkiertoelinten sairauksia potevat voivat olla erityisen alttiita kohderyhmiä. Esimerkiksi kroonisia hengityselinsairauksia potevilla jo lievä kaasualtistuminen voi edellyttää perustaudin tehostettua hoitoa ja antibioottiprofylaksian aloittamista.

4.5 Jätteiden käsittely

Esimerkki: Tärpättijätteiden käsittely

Turvallisuusohjeissa on annettu onnettomuustilanteessa syntyvien jätteiden osalta yleisiä käsittelyohjeita. Kun kysessä ovat suuret jätemäärät ja vaaralliset aineet, on aina turvauduttava asiantuntijan apuun. Jätteiden käsittelystä määräävät paikallisesti ympäristönsuojeluviranomaiset.

Jätelain (1072/1993) mukaan kaikessa toiminnassa olisi huolehdittava siitä, että jätettä syntyy mahdollisimman vähän ja ettei jätteestä aiheudu haittaa tai vaikeutta jätehuollon järjestämiselle eikä vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle. Jätteiden käsittelyllä tarkoitetaan jätelain mukaan toimintaa, jonka tarkoituksena on jätteen vaarattomaksi tekeminen tai lopullinen sijoittaminen.

Jätteet on kerättävä ja pidettävä toisistaan erillään jätehuollon kaikissa vaiheissa. Jätteitä ei saa käsitellä hallitsemattomasti eikä esimerkiksi jättää, päästää tai sijoittaa maaperään siten, että seurauksena voi olla maaperän saastuminen. Jos maaperä kuitenkin saastuu, siitä on ilmoitettava ympäristönsuojelulautakunnalle. Sen, jonka toiminnasta maaperän saastuminen aiheutuu, on selvitettävä alueen puhdistamistarve ja tila sekä tehtävä tarvittaessa itse puhdistaminen. Kunnassa jätelain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten noudattamista valvoo kunnan ympäristönsuojelulautakunta.

Jätteet luokitellaan jätteen vaaraominaisuuksien perusteella jätteiksi tai ongelmajätteiksi. Ongelmajätteinä pidetään jätteitä, jotka on mainittu jäteasetuksen 3 a pykälässä tarkoitetussa luettelossa (Ympäristöministeriön asetus yleisimpien jätteiden sekä ongelmajätteiden luettelosta 1129/2001) ja muitakin jätteitä, joilla on jokin jäteasetuksen liitteessä 4 mainittu vaaraominaisuus. Ongelmajätteet voi käsitellä niitä tuottavassa yrityksessä, toisessa yrityksessä, jonka ympäristöluvassa ko. jätteiden vastaanottaminen on hyväksytty, ongelmajätteiden käsittelyluvan saaneessa laitoksessa, EKOKEM Oy Ab:ssa tai ulkomaisessa käsittelylaitoksessa.

Jätteet on ensisijaisesti toimitettava käsiteltäväksi ja hyödynnettäväksi laitokseen, jolla on jätelain mukaan lupa käsitellä kyseistä jätettä. Jätteiden johtaminen yleiseen viemäriin on joissakin tapauksissa mahdollista. Tällöin on lisäksi noudatettava lakia yleisistä vesi- ja viemärilaitoksista sekä vesilakia ja sen nojalla annettuja säännöksiä (Vnp eräiden ympäristölle tai terveydelle vaarallisten aineiden johtamisesta vesiin 363/1994 ja Vnp yleisestä viemäristä ja eräiltä teollisuudenaloilta vesiin johdettavien jätevesien sekä teollisuudesta yleiseen viemäriin johdettavien jätevesien käsittelystä 365/1994). Johtaminen perustuu aina viemärilaitoksen haltijan kanssa tehtyyn sopimukseen. Jätteiden johtamisessa viemäriin on erityisesti kiinnitettävä huomiota ei-vesiliukoisten liuottimien aiheuttamaan palo- ja räjähdysvaaraan. Lisäksi raskasmetallipitoisten aineiden osalta vaarana on puhdistamon toiminnan häiriintyminen. Viemäriliittymisehdoissa on yleensä asetettu tiukat raja-arvot näiltä osin.

Jos onnettomuuden, tuotantohäiriön tai vastaavan tilanteen seurauksena muodostuu jätettä, on siitä tehtävä viivytyksettä ilmoitus kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle, joka voi antaa jätettä tai jätehuoltoa koskevia määräyksiä.

5 KÄSITTELY JA VARASTOINTI

Käsittely

Esimerkki: Metyleenikloridin käsittely

Kemikaalin oikealla käsittelyllä vähennetään aineen käytöstä aiheutuvia vaaroja rajoittamalla kosketusta aineeseen ja estämällä aineiden pääsy elimistöön. Altistumista voidaan ehkäistä käsittelemällä aineita suljetuissa prosesseissa tai poistamalla työympäristöön päässyt aine teknisten ratkaisujen, kuten ilmanvaihdon, avulla. Toissijaisia, tilapäisiä torjuntaratkaisuja ovat henkilönsuojainten käyttö ja altistumisajan lyhentäminen. Työntekijät on koulutettava suojainten käyttöön ja suojainten huollosta ja säilytyksestä on huolehdittava asianmukaisesti.

Käsien suojaimet

Suojakäsineitä tarvitaan silloin, kun haitallisten aineiden käsittelyä tai niiden joutumista iholle ei voida muuten välttää. Suojakäsineitä valmistetetaan kumista, muovista, nahasta tai kankaasta. Eri materiaaleja voidaan myös yhdistellä toisiinsa. Kumikäsineitä valmistetaan pääasiassa luonnonkumista, nitriilikumista, neopreenista, butyylikumista ja fluorikumista (Viton™). Tavallisimmat muovimateriaalit ovat polyvinyylikloridi ja polyeteeni. Polyvinyylialkoholista ja monikerroksisesta muovilaminaatista (esimerkiksi 4H™) valmistetaan myös muovikäsineitä. Taulukossa 4 on annettu esimerkkejä aineista, joiden käsittelyyn eri materiaaleista valmistetut käsineet soveltuvat. Käsineen valinnassa helpottavia, tarkempia, ainekohtaisia soveltuvuustaulukoita on esimerkiksi Quick selection guide to chemical protective clothing -kirjassa.

Suojakäsineiden käyttäminen on aloitettava heti, kun haitallisia aineita aletaan käsitellä. Käsineiden on oltava henkilökohtaiset. Aluskäsineet vähentävät kumikäsineisiin liittyvää herkistymisvaaraa. Muovi- ja kumikäsineet pestään käytön jälkeen. Käsineiden kunto tulee tarkastaa säännöllisesti, ja ne tulee vaihtaa riittävän usein sekä välittömästi niiden rikkouduttua.

Taulukko 4. Esimerkkejä aineista, joiden käsittelyyn eri materiaaleista valmistetut käsineet soveltuvat.

Suojavaatetus

Suojavaatteita ovat esimerkiksi suojaesiliina ja -puku. Suojavaatemateriaalit jaetaan tiiviisiin ja huokoisiin. Tiivis, hengittämätön materiaali antaa parhaan suojan. Kemikaaleja kestävänä ja niiltä suojaavana materiaalina käytetään yleensä tekokumeja tai muoveja, kuten polyvinyylikloridia, kloorisulfonoitua polyeteeniä, polyuretaania, butyylikumia, neopreenia tai nitriiliä. Riittävän mekaanisen keston saavuttamiseksi käytetään pohjakangasta, joka pinnoitetaan toiselta tai molemmilta puoliltaan sopivalla kumilla tai muovilla. Uutena materiaalina ovat hiilikuitukalvot, jolloin pukuun käytetään useita kalvokerroksia ilman pohjakangasta. Teollisuudessa voidaan etukäteen valita tehtävään ja kemikaalille parhaiten soveltuva suojavaatetus.

Palokunnat käyttävät roiskesuojapukuja suojaamaan esimerkiksi syövyttävien kemikaalien roiskeilta sekä kemikaalisuojapukuja suojaamaan hengityksen ja/tai ihon kautta vaikuttavilta terveydelle haitallisilta kemikaaleilta. Kemikaalisuojapuvun käyttöohjeessa on lueteltu tavallisimmat kemikaalit, joiden vaikutusta puvun materiaali kestää ainakin jonkin aikaa. Puvun saumat, vetoketjut ja liitokset ovat kuitenkin sen heikkoja kohtia ja niiden kuntoa ja tiiviyttä on siksi tarkkailtava. Terävät esineet saattavat helposti puhkaista tai repäistä aukon kemikaalisuojapukuun.

Koska kemikaalisuojapuku soveltuu monille kemikaaleille, sen kestävyyteen kemikaalisukelluksessa voi yleensä luottaa, vaikka vuotavaa kemikaalia ei aluksi tiedetä tai sitä ei ole mainittu puvun käyttöohjeessa. Jos kemikaali alkaa tunkeutua puvun lävitse, sukellus keskeytetään ja puku huuhdellaan heti hajasuihkulla.

Kemikaalin ominaisuuksista riippuen palokunta perustaa onnettomuuspaikalle huuhtelu- tai puhdistuspaikan, jossa kemikaalisukeltajien henkilönsuojaimet ja varusteet huuhdellaan tai puhdistetaan sukelluksen jälkeen. Paloasemalla puku tarkastetaan ja huolletaan käyttöohjeen mukaisesti. On varauduttava siihen, että kemikaaliin kosketuksessa olleen kemikaalisuojapuvun materiaali kovettuu ja haurastuu, jolloin pukua voidaan käyttää enää vain harjoituksissa (TOKEVA-ohjeet, osa 7).

Hengityksensuojaimet

Hengityksensuojaimet jaetaan suodattaviin suojaimiin, jotka suodattavat ympäröivää epäpuhdasta ilmaa ja eristäviin suojaimiin, joissa hengitysilma johdetaan käyttäjälle letkuilla puhtaasta ilmasta tai säiliöstä.

Suodatinsuojainta käytetään silloin, kun työskentelypaikan ilmassa on riittävästi happea, ilmaan päässyt haitallinen aine tunnetaan, suojaimen suodatin soveltuu tälle aineelle, ja haitallisen aineen pitoisuus ja suojaimen käyttöaika eivät ylitä suojaimen käyttöohjeessa mainittuja arvoja. Suodattava suojain koostuu puoli- tai kokonaamarista, jossa on yksi tai kaksi suodatinta.

Pölynsuodattimet suojaavat erilaisilta terveydelle vaarallisilta pölyiltä, metallisavuilta, jauhemaisilta torjunta-aineilta jne. Ne eivät suojaa kaasuilta eivätkä hapenpuutteelta. Pölynsuodattimet jaetaan suojaustehonsa mukaan kolmeen luokkaan FFP1, FFP2 ja FFP3, joista FFP3 on suojausteholtaan paras (suojauskertoimet esitetty taulukossa 6).

Kaasunsuodattimet pidättävät ilmasta vain tiettyjä kaasuja, joiden pitoisuus on riittävän pieni. Suurissa pitoisuuksissa on käytettävä paineilmahengityslaitteita. Jos ilmassa on sekä pölyjä että kaasuja, on käytettävä yhdistettyjä kaasun- ja pölynsuodattimia. Kaasuja ja höyryjä vastaan tarkoitettua suodatinta käytetään tavallisesti kokonaamarin kanssa. Suodattimet on vaihdettava riittävän usein.

Taulukko 5. Kaasunsuodattimen tyypit.

Eristäviä suojaimia, kuten raitisilmanaamareita ja paineilmahengityslaitteita, käytetään silloin, kun vaarallisen aineen pitoisuus on suuri, ilman happipitoisuus ei ole riittävä tai, kun ei varmasti tiedetä vaarallista ainetta tai sen aiheuttaman vaaran suuruutta. Turvapaineisessa paineilmahengityslaitteessa on kasvo-osassa vähäinen ylipaine, mikä estää kasvo-osan kautta tapahtuvan myrkyllisen aineen vuodon.

Suojaimen suojaustehoa arvioidaan suojauskertoimella, joka ilmoittaa kuinka monenteen osaan epäpuhtauden pitoisuus putoaa kasvo-osan sisällä ympäröivään ilmaan verrattuna.

Taulukko 6. Tyypillisiä suojauskertoimia erilaisille suojaimille.

Hengityksensuojain antaa suojan silloin, kun kasvo-osan ja ihon välissä ei ole hiuksia tai partaa, kasvo-osa on henkilökohtaisesti sovitettu (hihnojen pituus säädetty sopivaksi) ja suojain on huollettu ja käyttökunnossa. Suojainta on myös käytettävä koko altistumisen ajan. Suodattimen käyttöikä riippuu pöly- tai kaasupitoisuudesta, ilman kosteudesta ja työn raskaudesta (hengitystiheydestä).

Muita käsittelyyn liittyviä yleisiä ohjeita

Vaarallisten kemikaalien turvallisesta käsittelystä ja toimenpiteistä onnettomuustilanteissa tulee olla kirjalliset ohjeet.

Hitsaus, poltto- ja laikkaleikkaus sekä muut vastaavat työmenetelmät ovat usein aiheuttaneet tulipaloja. Tällaiset työt tulisi keskittää mahdollisuuksien mukaan kiinteille hitsauspaikoille. Mikäli hitsausta joudutaan tilapäisesti tekemään kiinteän hitsauspaikan ulkopuolella, tulee valvoa, että hitsaustyölupa on annettu ja suojelutoimenpiteet ennen työtä on suoritettu. Hitsaustyöluvan antaa hitsaustyönjohtaja, osaston päällikkö, palopäällikkö tai palosuojelujohtaja.

Räjähdysvaarallinen tila on huone, sen osa tai muu rajoitettu tila, jossa räjähdysvaaran aiheuttaa palava kaasu, palavan nesteen höyry tai sumu tai palava pöly ilmaan sekoittuneena tai varsinainen räjähdysaine. Tällaisissa kohteissa on hitsaustyö yleensä kiellettävä. Ellei hitsausta voida välttää, on laitoksen johdon asia valvoa, että räjähdysvaara koetetaan poistaa puhdistamalla ja tuulettamalla tila tai poistamalla räjähdysvaaralliset aineet. Hitsaus ja kipinöivien laitteiden käyttö räjähdysvaarallisissa tiloissa sallitaan ainoastaan käsittelyn tai varastoinnin valvojan kirjallisella luvalla tai ilmoittamalla kunnan palopäällikölle.

Räjähdysvaarallisissa tiloissa tulee avotulen käyttö ja tupakointi kieltää.

Tiloissa, joissa käsitellään palo- ja räjähdysvaarallisia aineita, tulee sähkölaitteiden olla räjähdysvaarallisiin tiloihin hyväksyttyjä.

Vaaralliset aineet on pidettävä erillään niiden kanssa yhteensopimattomista aineista.

Hätäsuihku ja silmienhuuhtelupaikka tulisi olla erityisesti syövyttävien ja ärsyttävien aineiden käsittelypaikan läheisyydessä.

Hyvään käytäntöön kuuluu, että säiliöissä työskentelyyn on kirjallinen säiliötyölupa, jonka antaa yrityksessä työtä valvova henkilö.

Syöpäsairauden vaaraa aiheuttavia aineita käsiteltäessä on noudatettava erityisiä määräyksiä ja työohjeita.

Vaarallisten aineiden käsittelyä ja varastointia koskee asetus vaarallisten kemikaalien teollisesta käsittelystä ja varastoinnista (59/1999). Palavien nesteiden, kaasujen ja kiinteiden aineiden, jotka voivat muodostaa räjähdyskelpoisen seoksen ilman kanssa, käsittelyä ja varastointi koskee lisäksi valtioneuvoston asetus räjähdyskelpoisten ilmaseosten työntekijöille aiheuttaman vaaran torjunnasta (576/2003) (ATEX-säädökset). Tilaluokituksesta on annettu ohjeita standardissa SFS-EN 60 079-10 sekä käsikirjassa SFS 59.

Varastointi

Esimerkki: Akryylihapon varastointi

Oikea varastointi -kappaleessa on annettu ohjeita aineen varastoinnista ja säilyttämisestä. Varastoinnin yleisiä periaatteita ovat, että varastot on pidettävä siisteinä ja järjestyksessä sekä huolehdittava varaston ilmanvaihdon toiminnasta.

Yleisiä varastointiohjeita erilaisille aineille:

• Räjähtäviä aineita varastoitaessa on estettävä räjähdykselle otollisten olojen syntyminen. Varaston sijoituksessa ja rakenteessa on otettava huomioon muun muassa suojaetäisyydet, räjähdyksen vaimentamiseen käytettävät esteet, varaston ilmanvaihto, rakennemateriaalit ja paloturvallisuus. Räjähtäviä aineita ei saa joutua asiattomien henkilöiden haltuun.
• Palovaaralliset aineet varastoidaan viileässä varastossa, jossa on riittävä ilmanvaihto. Varaston läheisyydessä ei saa suorittaa töitä, joissa on kipinöinnin vaara. Palovaaralliset aineet on sijoitettava erilleen voimakkaista hapettimista, lämpöä kehittävistä aineista sekä räjähdysaineista.
• Voimakkaasti hapettavat aineet on varastoitava erillään, sillä ne reagoivat muiden, erityisesti palavien aineiden kanssa aiheuttaen tulipalon tai räjähdyksen.
• Veden kanssa reagoivat aineet kehittävät lämpöä tai palavia kaasuja joutuessaan kosketuksiin veden kanssa. Aineet on varastoitava hyvin ilmastoiduissa, viileissä varastoissa, joissa ei saa olla sprinklerlaitteita tai muita vesijohtoja. Varastorakennuksen tulee olla veden ja kosteuden pitävä.
• Happojen kanssa reagoivat aineet voivat happojen vaikutuksesta kehittää lämpöä, vetykaasua tai muita palavia tai myrkyllisiä kaasuja. Näitä aineita ei tulisi laittaa happojen kanssa samaan varastoon.
• Paineenalaiset kaasut varastoidaan viileässä, auringonvalolta ja muilta lämmön lähteiltä suojatussa varastossa. Varaston tulee olla palovarma, automaattisin sammutuslaittein ja mahdollisesti jäähdytyslaittein varustettu. Säiliöt säilytetään pystyasennossa, kiinnitettynä kaatumisen estämiseksi. Säiliöiden venttiilit on pidettävä hyvässä kunnossa.
• Myrkylliset aineet säilytetään hyvin ilmastoidussa varastossa. Säilytysastiat on tarkastettava ajoittain.
• Syövyttävät aineet varastoidaan viileässä, ilmastoidussa varastossa. Lämpötilan tulee olla aineiden jäätymispistettä korkeampi. Varastossa olevat metallirakenteet pitäisi suojata korroosiovaikutusta vastaan.

Ulkona olevat vaarallista kemikaalia sisältävät säiliöt sijoitetaan tiiviiseen vallitilaan tai muutoin estetään mahdollisten vuotojen leviäminen ympäristöön.

Tarkempia määräyksiä ja ohjeita varastoinnista on muun muassa seuraavissa lähteissä:

• Asetus vaarallisten kemikaalien teollisesta käsittelystä ja varastoinnista (59/1999) muutoksineen
• Kauppa- ja teollisuusministeriön päätös vaarallisten kemikaalien teollisesta käsittelystä ja varastoinnista annetun asetuksen soveltamisesta (683/1990) muutoksineen
• Kauppa- ja teollisuusministeriön päätös palavista nesteistä (313/1985) muutoksineen
• Valtioneuvoston päätös vaarallisia aineita sisältävistä säiliöistä ja niiden merkinnöistä (421/1989)
• SFS 5491. Vaaralliset kemikaalit. Säiliöiden merkitseminen.
• SFS 3350 (2. painos 1996). Palavien nesteiden varastopaikka ja siellä olevat palavan nesteen käsittelypaikat.
• SFS 3353. Palavan nesteen valmistuslaitos ja teknillinen käyttölaitos.
• Happojen ja emästen varastointi ja käsittely. Helsinki: Kemikaalineuvottelukunta. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2000:7. EDITA.
• Ohje kemikaalien kappaletavaravarastosta. Helsinki: Kemikaalineuvottelukunta. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2000:5. Chemas Oy.
• Kemikaalien turvallinen käsittely ja varastointi. Pintakäsittelylaitos - maalaamo - pakkaamo. Helsinki: Kemikaalineuvottelukunta. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2001:1. Chemas Oy.
• Teollisesti käsiteltävät hapettavat kemikaalit. Sosiaali- ja terveysministeriön monisteita 2000:13 (2000). Kemikaalineuvottelukunta ja TUKES.
• Terveydelle ja ympäristölle vaarallisten kemikaalien varastointi. TUKES-ohje K1-97.
• Palavien nesteiden kiinteät varastosäiliöt. Rakenne ja tarkastukset. TUKES-ohje K1-98.
• Pohjavesien suojelu kemikaaleja käsittelevässä laitoksessa. TUKES-ohje K3-1999.
• Kemikaalien täyttö- ja tyhjennyspaikkojen turvallisuus. TUKES-esite.
• Palonehkäisy pintakäsittelylaitoksella. TUKES-esite.
• Vaaralliset kemikaalit kirjapainossa. TUKES-esite.

6 KULJETUSMÄÄRÄYKSIÄ

Esimerkki: Hydrokinonin kuljetus

Maantiekuljetus

Aine on pakattava kuljetusmääräyksissä annettujen yksityiskohtaisten pakkausohjeiden mukaan.

Jokaiseen kolliin on merkittävä aineen YK-numero ja sen eteen kirjaimet "UN". Kolli on varustettava myös kyseisen aineen varoituslipukkeella.

Kuljetettaessa vaarallisia aineita kappaletavarana yli kuljetusmääräyksissä määritellyn vapaarajan on ajoneuvossa tai ajoneuvoyhdistelmässä oltava edessä ja takana oranssin värinen kilpi sekä eräissä tapauksissa myös varoituslipuke. Kuljetettaessa irtotavaraa tai ainetta säiliöajoneuvossa tulee oranssin värisiin kilpiin lisäksi merkitä kyseisen aineen vaaran tunnusnumero ja YK-numero.

Rahtikirjaan on tehtävä vaarallisten aineiden kuljetusmääräysten mukaiset merkinnät. Kuljetettaessa ainetta tiellä yli vapaarajan on ajoneuvossa oltava rahtikirjan lisäksi määräysten mukaiset kirjalliset turvallisuusohjeet.

Ajoneuvon on tarvittaessa oltava VAK-hyväksytty ja siinä tulee olla määräysten mukainen varustus. Tietyissä kuljetuksissa kuljettajalla tulee olla ADR -ajolupa.

Aineen kuljetuksessa tiellä noudatettavia lakeja ja asetuksia:

• Laki vaarallisten aineiden kuljetuksesta (719/1994) muutoksineen
• Asetus vaarallisten aineiden kuljetuksesta tiellä (194/2002) muutoksineen
• Asetus vaarallisten aineiden kuljettajien ajoluvasta (1112/1998) muutoksineen
• Liikenne- ja viestintäministeriön asetus vaarallisten aineiden kuljetuksesta tiellä (277/2002) muutoksineen

Rautatiekuljetus

Rautatiekuljetuksia koskevat määräykset ovat pääpiirteissään yhdenmukaiset tiekuljetusmääräysten kanssa. Ne on julkaistu liikenne- ja viestintäministeriön asetuksessa 278/2002. Esimerkiksi vaarallisia aineita kuljettavassa vaunussa ja säiliövaunussa on oltava aineen varoituslipukkeet sekä säiliövaunussa lisäksi vaaratunnuskilvet.

Aineen kuljetuksessa rautateillä noudatettavia lakeja ja asetuksia:

• Laki vaarallisten aineiden kuljetuksesta (719/1994) muutoksineen
• Asetus vaarallisten aineiden kuljetuksesta rautatiellä (195/2002) muutoksineen
• Liikenne- ja viestintäministeriön asetus vaarallisten aineiden kuljetuksesta rautatiellä (278/2002) muutoksineen

Merikuljetus

Asetus vaarallisten aineiden kuljettamisesta kappaletavarana aluksessa (666/1998) edellyttää, että vaarallisten aineiden kuljetuspakkausten tulee olla merkitty kansainvälisen merenkulkujärjestön IMO:n IMDG (International Maritime Dangerous Goods Code) mukaisilla varoituslipukkeilla. Pakkauksissa käytettävien varoituslipukkeiden koko on 100 mm x 100 mm. Konteissa, kuljetussäiliöissä ja muissa suurpakkauksissa käytettävien varoituslipukkeiden koko on 300 mm x 300 mm.

Ilmakuljetus

Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö ICAO on laatinut vaarallisten aineiden tekniset kuljetusmääräykset (ICAO-TI). Ilmailuhallitus on määrännyt nämä määräykset pakollisiksi Suomessa. Vaaralliset aineet on määräyksissä jaettu IMDG-luokkien mukaisesti yhdeksään ryhmään.

7 KIRJALLISUUS

Turvallisuusohjeiden tekemisessä on käytetty lähteinä pääasiassa Työterveyslaitokselta saatavissa ollutta kirjallisuutta ja Internet-tietokantoja. Käytetyt tietolähteet voidaan jakaa kirjoihin ja kirjasarjoihin sekä CD-ROM-levyihin ja Internet-tieokantoihin. Kirjat ja kirjasarjat sisältävät erilaisia painettuja julkaisuja, kuten käsikirjoja, monografioita ja turvallisuustiedotteita. CD-ROM-levyistä käytetyimmät ovat IUCLID-CD ja CCINFO-levyt. Internet-tietokannoista eniten käytettyjä ovat TOXNET ja TOMES PLUS, jotka sisältävät useita hyödyllisiä tietokantoja. Kaikkia tietolähteitä kannattaa kuitenkin tarkastella kriittisesti, sillä ne saattavat sisältää virheitä ja vain tiettyihin tilanteisiin soveltuvaa tietoa.

HAKUTEOKSET

Terveys:

Air quality guidelines for Europe. Copenhagen: WHO Regional Office for Europe, WHO regional publications, European series 23, 1987.

Altisteet työssä. Helsinki: Työterveyslaitos, Työsuojelurahasto.

American Industrial Hygiene Association (AIHA). Emergency response planning guidelines. Fairfax: AIHA, 2008.

Amoore JE & Hautala E. Odor as an aid to chemical safety: Odor thresholds compared with threshold limit values and volatilities for 214 industrial chemicals in air and water dilution. Journal of applied toxicology, 1983; vol. 3, no. 6: 272-290.

Encyclopaedia of occupational health and safety. 4th ed. Geneva: ILO, 1998.

Forsberg K & Mansdorf SZ. Quick Selection Guide to Chemical Protective Clothing. 5th ed. John Wiley & Sons, Inc., New Jersey, 2007.

HTP-arvot 2009. Tampere: Sosiaali- ja terveysministeriö, Kemian työsuojeluneuvottelukunta, 2009.

IARC monographs on the evaluation of carcinogenic risks to humans -sarja. Lyon: IARC (International Agency for Research on Cancer).

Jolanki R, Tammela E, Estlander T, Jaakkola J, Kanerva L, Lähteenmäki M-T, Riihimäki V & Örn M. Käsien suojaus. Helsinki: Työterveyslaitos, Työsuojeluhallitus, Ohjeita ja suosituksia 6, 1988.

Nordiska expertgruppen för gränsvärdesdokumentation. Solna: Arbetsmiljöinstitutet, Arbete och Hälsa -sarja.

Ympäristö:

Biodegradation and bioaccumulation data of existing chemicals based on the CSCL Japan. (Ed.) Chemicals Inspection & Testing Institute Ministry of International Trade & Industry. Japan: MITI, 1992.

BUA Report xxx: Kemikaalin nimi. Gesellschaft Deutscher Chemiker - Advisory Committee on Existing Chemicals of Environmental Relevance. Beratergremium für Umweltrelevante Altstoffe (BUA). Stuttgart 19yy.

Environmental and technical information for problem spills (EnviroTIPS manuals). Ottawa: Environment Canada, Environmental Protection Service, 1984 - 85.

Howard PH et al. 1989, 1991, 1993. Handbook of environmental fate and exposure data for organic chemicals. Vol. I-IV. Chelsea: Lewis Publishers, Inc.

Miljöfarliga ämnen - exempellista och vetenskaplig dokumentation. Solna: Kemikalieinspektionen, 1989 (Rapport från kemikalieinspektionen 10).

Nikunen E, Leinonen R & Kultamaa A. Kemikaalien ympäristöominaisuuksia, Environmental properties of chemicals. Helsinki: Ympäristöministeriön ympäristönsuojeluosasto. Selvitys 91/1990.

Verschueren K. Handbook of environmental data of organic chemicals. New York: Van Nostrand Reinhold Co. Inc., 1983.

Yleisteokset ja muut:

Brandes E, Möller W. Safety Characteristic Data, Volume 1: Flammable Liquids and Gases. 2nd ed. Physikalisch Technische Bundesanstalt (PTB), Braunschweig, 2008.

Bretherick L. Handbook of reactive chemical hazards. 4th ed. London: Butterworths, 1990.

Chemical safety data sheets. Vol. 1: Solvents. Vol. 2: Main group metals and their compounds. Vol. 3: Corrosives and irritants. Vol. 4: Toxic chemicals. Cambridge: Royal Society of Chemistry, 1989 - 1991.

Chemical safety sheets. Dordrecht, Netherlands: Samson Chemical Publishers & Kluwer Academic Publishers, 1991.

Farligt gods. Stockholm, Svenska brandförsvarsföreningen.

Hase A, Koppinen S, Riistama K & Vuori M. Suomen kemianteollisuus. Tampere: Chemas Oy, 1998.

Hommel G. Handbuch der gefährlichen Güter. Berlin: Springer-Verlag.

International maritime dangerous goods code. International Maritime Organization (IMO), London, 2006.

International Programme on Chemical Safety (IPCS). Environmental Health Criteria -sarja. Geneva: World Health Organization.

International Programme on Chemical Safety (IPCS). Health and Safety Guide -sarja. Geneva: World Health Organization.

Lautkaski R & Teräsmaa I (toim.). Vaarallisten aineiden torjunta, 2-painos. Helsinki: Suomen pelastusalan keskusjärjestö, 2000.

National Fire Protection Association (NFPA). Fire protection guide to hazardous materials. 13 th ed. Quincy, MA, USA: NFPA, 2002.

Richardson ML & Gangolli S eds. The dictionary of substances and their effects. Vol. 1 -7. Cambridge: Royal Society of Chemistry, 1994.

Teräsmaa E & Teräsmaa I. Vaarallisten aineiden synonyymihakemisto. Helsinki: Suomen palontorjuntaliitto ry, 1987.

Toxicological profile for ... -sarja. Atlanta: Agency for Toxic Substances and Disease Registry, U.S. Department of Health & Human Services.

Weiss G. Hazardous chemicals data book. 2nd ed. New Jersey: Noyes Data Corporation, 1986.

TIETOKANNAT CD-ROM-LEVYILLÄ

IUCLID (International Uniform Chemical Information Database)
Tuottaja: European Chemicals Bureau (ECB)
Sisältö: Euroopan Neuvoston säädöksen EEC No. 793/93 mukaisia tietoja yli 10 000 aineesta
Käytettävissä: IUCLID CD-ROM

OHM/TADS (Oil and hazardous materials technical assistance data system)
Tuottaja:U.S. Environmental Protection Agency, Washington, D.C., Yhdysvallat
Sisältö: Yli 1400 kemikaalin haitallisten vaikutusten tietoja
Käytettävissä: CD-ROM TOMES Plus (Micromedex, Inc.)
CD-ROM CHEM-BANK (U.S.Coast Guard)

CESARS (Chemical Evaluation Search and Retrieval System)
Tuottaja: Michigan State Department of Environmental Quality Surface Water Quality Division, Yhdysvallat
Sisältö: Noin 450 ympäristölle haitallista kemikaalia; erilaisia toksisia ominaisuuksia, fysikaalisia ja kemiallisia ominaisuuksia
Käytettävissä: CD-ROM CCINFO (Canadian Centre for Occupational Health and Safety (CCOHS))

CHEMINFO
Tuottaja: Canadian Centre for Occupational Health and Safety (CCOHS), Kanada
Sisältö: Noin 1300 teollisuudessa käytössä olevaa kemikaalia; esiintyminen ja käyttö, fysikaaliset ominaisuudet, reaktiivisuus, toksisuus, räjähdysvaarallisuus, työsuojelutoimenpiteet ja ensiapu onnettomuuksien sattuessa
Käytettävissä: CD-ROM CCINFO (Canadian Centre for Occupational Health and Safety (CCOHS))

HSDB (Hazardous Substances Data Bank)
Tuottaja: National Library of Medicine, Toxicology Information Program, Yhdysvallat
Sisältö: Yli 4500 haitalliseksi tunnettua tai epäiltyä kemikaalia; aineen tunnistaminen, valmistaminen ja käyttö, kemialliset ja fysikaaliset ominaisuudet, turvallisuuteen ja käsittelyyn liittyvät tiedot, toksiset ja farmakologiset vaikutukset, ympäristövaikutukset, altistumiseen liittyvät standardit ja säädökset, biologisten näytteiden ainepitoisuuksien arviointi ja analyysimenetelmät
Käytettävissä: CD-ROM TOMES Plus (Micromedex, Inc.)
CD-ROM CHEM-BANK (U.S.Coast Guard)

Medical Management
Tuottaja: Micromedex, Inc., Yhdysvallat
Sisältö: tekstitietokanta kemikaalien kliinisistä vaikutuksista, altistumistavasta ja -tiestä, hoito- ja toimenpideohjeista sekä biologisten näytteiden ainepitoisuuksien arvioinnista
Käytettävissä: CD-ROM TOMES PLUS (Micromedex, Inc.)

INTERNET-OSOITTEITA TIEDONLÄHTEISIIN

AQUIRE (Aquatic Information Retrieval). U.S. Environmental Protection Agency (EPA). http://www.epa.gov/med/Prods_Pubs/ecotox.htm

• ilmainen

ATSDR - ToxFAQs. http://www.atsdr.cdc.gov/toxfaq.html

• ilmainen

CHEMINFO database. Canadian Centre for Occupational Health and Safety. http://ccinfoweb.ccohs.ca/

• maksullinen

ECDIN http://ulisse.etoit.eudra.org/Ecdin/Ecdin.html

• vaatii rekisteröitymisen, ilmainen, ei enää saatavilla

HSDB (Hazardous substances data bank). National Library of Medicine, Bethesda, MD. http://toxnet.nlm.nih.gov/cgi-bin/sis/htmlgen?HSDB

• ilmainen

HTP-arvot. http://www.ketsu.net/htp/

• ilmainen

IARC Monographs. http://monographs.iarc.fr/

• ilmainen

International chemical safety cards. WHO, ILO, IPCS. http://www.ilo.org/public/english/protection/safework/cis/products/icsc/

• ilmainen

Kemikaalien ympäristötietorekisteri/Data bank of environmental properties of chemicals. Suomen ympäristökeskus. http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=4719&lan=fi

• ilmainen

Kansainväliset kemikaalikortit. WHO, ILO, IPCS, TTL. http://www.ttl.fi/kemikaalikortit/

• ilmainen

NIOSH. Chemical listing and documentation for immediately dangerous to life or health concentrations (IDLHs). http://www.cdc.gov/niosh/idlh/intridl4.html

• ilmainen

MEDITEXT^® Medical Management. TOMES^® System. MICROMEDEX. http://csi.micromedex.com/Login.asp

• maksullinen

OPPT Chemical fact sheets. http://www.epa.gov/chemfact/

• ilmainen

SCAPA http://orise.orau.gov/emi/scapa/, ERPG-arvot. http://orise.orau.gov/emi/scapa/teels.htm

• ilmainen

Suodatinten valintasuositus. http://www.suojalaite.fi/hengitys/suodatti.htm

• ilmainen

KÄYTTÄJÄN OPPAAN KIRJALLISUUS

Antti-Poika M (toim.). Työperäiset sairaudet. Helsinki: Työterveyslaitos, 1993.

Benzene. 1993. Environmental health criteria 150. International Programme on Chemical Safety. Geneva, WHO.

Happojen ja emästen varastointi ja käsittely. Helsinki: Kemikaalineuvottelukunta, Valtion painatuskeskus, 1992.

Hermelin J. Tolkning av vissa viktiga data. Stockholm: Svenska Brandförsvarsföreningen, 1984.

Hitsaus, poltto- ja laikkaleikkaus. Teollisuusvakuutus, Suojeluohje C6, 1985.

Kemikaaliasetus (675/93).

Lautkaski R & Teräsmaa I (toim.). Vaarallisten aineiden torjunta, 2-painos. Helsinki: Suomen pelastusalan keskusjärjestö, 2000.

Liikenneministeriön päätös vaarallisten aineiden kuljettamisesta tiellä (147/92).

Liikenneministeriön päätös vaarallisten aineiden kuljettamisesta rautatiellä (394/92).

Liukkonen T, Korhonen K & Mäkinen R. Miten luet käyttöturvallisuustiedotetta. Helsinki: Työterveyslaitos, Ohjeita ja suosituksia 5, 1991.

Lääkinnällinen toiminta kemikaalionnettomuudessa. Lääkintöhuollon neuvottelukunnan kemikaalionnettomuustyöryhmä II:n mietintö. Helsinki: Lääkintöhallituksen julkaisuja 149, 1989.

Malm J (toim.). Kemikaalien ympäristövaikutusten arviointi. Helsinki: Vesi- ja ympäristöhallitus, Vesi- ja ympäristöhallituksen monistesarja nro 471, 1993.

Nikunen E. Ympäristölle vaaralliset kemikaalit. Helsinki: Kemianteollisuus ry, Chemas Oy, 1993.

Riihimäki V, Isotalo L, Jauhiainen M, Kemiläinen B, Laamanen I, Luotamo M, Riala R & Zitting A. Kemikaaliturvallisuuden tiedonlähteet. Helsinki: Työterveyslaitos, 2002.

Rusch GM. The history and development of emergency response planning guidelines. Journal of Hazardous Materials; 1993, 33: 193-202.

Sisäasiainministeriö, 1987. Ohjeet eräiden vaarallisten aineiden aiheuttaman vahingon varalta. Sisäasiainministeriön julkaisu, Sarja A:18.

Sosiaali- ja terveysministeriön päätös kemikaalien luokitusperusteista ja merkintöjen tekemisestä (739/93).

Sosiaali- ja terveysministeriön päätös kemikaalien luokitusperusteista ja merkintöjen tekemisestä annetun sosiaali- ja terveysministeriön päätöksen liitteiden muuttamisesta (636/94).

Sosiaali- ja terveysministeriön päätös vaarallisten aineiden luettelosta (635/94).

TOKEVA-ohjeet. (Torjuntaohjeet kemikaalien vaaratilanteille). 2. painos. Kuopio: Pelastusopisto, 1996.

Työhygienia - Työolot ja niiden parantaminen. Helsinki: Työterveyslaitos, 1992.

Työministeriön päätös käyttöturvallisuustiedotteesta (779/93).

Tämä turvallisuusohje on tehty Työsuojelurahaston tuella.

Sulje 'Käyttäjän opas' -ikkuna

Päivitetty 17.12.2009
Näitä ohjeita kehitetään jatkuvasti ja kaikki palaute on tervetullutta. Lähetä palautetta.