keskiviikkona 04. huhtikuuta 2018

Hullutellen töissä

Professori istui pyörillä liikkuvaan toimistotuoliin ja sanoi opettajakollegalleen: ”Ajeluta minut tällä tuolilla tuonne pöydän ääreen.” Kollega ajelutti, ja puksutteli mennessään kuin juna.

Tämä tapahtui erään palaverin alussa eräällä suomalaisella yliopistolla. Palaverissa oli läsnä näiden kahden opettajan ja minun lisäkseni laitoksella työskennellyt harjoittelija, yksi opiskelijoista. Kysyin häneltä: ”Kun tulit tänne työharjoitteluun, arvasitko, että näiden tyyppien kanssa olisi tällaista?” Opiskelija pudisteli naureskellen päätään.

Vähänkö noloa! Aikuiset yliopiston opettajat pelleilevät! Vielä opiskelijan aikana. Ei sopinut lainkaan professorin ammatilliseen rooliin, ei. Professori tietenkin tiesi tämän hyvin. Aiemmin hän oli tuonut työpaikalle Helsingin Sanomista leikkaamansa artikkelin, joka kannusti hullutteluun työelämässä, ja teipannut sen työhuoneeni seinälle. Artikkeli todisti samaa kuin professorin toiminta: hetkellinen irrottautuminen totutuista sosiaalisista rooleista virkistää.

Mallia improvisaatioteatterista

Improvisaatiossa keskeisimpiä periaatteita ovat mokaamisen hyödyllisyys ja tarjouksiin tarttuminen. Arjessa yleensä vältämme mokaamista viimeiseen saakka, yritämme olla fiksuja ja käyttäytyä odotusten mukaisesti. Improvisaatiosta on kirjoitettu lukuisia kirjoja. Yksi on Pia Koposen Lupa mokata, joka käsittelee improvisaatiota arjessa ja työelämässä. Kirjassaan Koponen määrittelee mokan sanalliseksi symboliksi ”hetkelle, jossa sinun valtasi ei ulotu siihen, miten maailma on”.

Mokaaminen on epäonnistumisen sukulainen. Yleensä emme jaa työkavereiden kesken arjen kömmähdyksiä. Pieleen menneitä hankkeita ja vastakaikua saamattomia rahoitushakemuksia ei esitellä seminaareissa. Syytä kyllä olisi. Tärkeintä on niin pikkumokien kuin isompien epäonnistumisten kanssa toimeen tuleminen, oman keskinkertaisuuden sietäminen. Mokia nimittäin on luvassa lisää jokaiselle.

Professori ei pelännyt mokaamista tai nolatuksi tulemista. Hän heittäytyi hetkeen, teki pienen särön tavalliseen. Entä, jos professorin kollega olisi vastannut tämän pyyntöön: ”No enkä ajeluta”? Improkielellä tätä kutsutaan tarjouksen tyrmäämiseksi. Tyrmäämisen ilmeisin muoto on sanoa suoraan ”ei”. ”Ei” pysäyttää toiminnan. Erittäin tavallista on myös sanoa ”joo, mutta”. Sekä ”ei” että ”joo, mutta” voivat olla sanallisia tai sanattomia, kehon kielellä lausuttuja reaktioita. Tyrmääminen tappaa hulluttelun yhdellä iskulla.

Improssa pyritään sanomaan ”joo, ja…”. ”Joo, ja…” tarkoittaa esitetyn ehdotuksen, tarjouksen, hyväksymistä ja sen viemistä vielä askeleen eteenpäin. Näin teki opettaja, joka ajelutti professorin tuolilla pöydän ääreen, sanoi ”tsuku tsuku tsuku” ja pyöräytti vielä pienen kunniakierroksen. Idea soveltuu myös vähän vakavampiin työtilanteisiin. Se voi tarkoittaa vaikka, että tartumme työkaverin ehdotukseen palaverissa ja täydennämme sitä uudella ehdotuksella sen sijaan, että keksimme perusteluja sille, miksi ehdotus ei ole kelpo. Tarjousten hyväksyminen takaa tarinan jatkumisen.

Professorin ajelusta tuolikyydillä on ainakin viisitoista vuotta aikaa. Muistan sen yhä, vaikka tilanne kesti korkeintaan kymmenen sekuntia. Hetken hulluttelulla on pitkäkestoinen, hyvää tekevä vaikutus. Saa kokeilla kotona, ja töissä.

Pia Koponen on mukana TyhyverkostoX:n tapaamisessa Tampereella 12.4.2018.

4.4.2018