Mitä voisin osaltani tehdä, että meidän kaikkien talomme asukkaiden olisi miellyttävämpi olla: ruokaa jääkaapissa, puhtaita vaatteita saatavilla ja koti sen verran puhdas, että on hyvä hengittää.
Lopputuloksen kannalta ei ole välttämättä sama, miten hahmotamme ja määrittelemme tilanteen tai ongelman. Onko kodin epäjärjestys minun, jonkun muun vai meidän asia? Minä preferoin toisin kuin me.
Työelämässä puhutaan nyt paljon itsen johtamisesta, autonomian tärkeydestä ja työntekijöiden päätäntävallasta. Tällöin helposti samalla luiskahdetaan minä-moodiin, jolloin yhteisön ja kokonaisuuden kannalta parhaat ratkaisut jäävät tekemättä.
Moni työntekijä kamppailee yksin lukemattomien haasteiden ja valintojen äärellä ja toimii omien preferenssiensä ja etujensa mukaisesti. Tällöin voivat yksilön tarpeet ja päämäärät ajaa yhteisen hyvän ohi. Erityisesti, jos yhteiset tavoitteet ja päämäärät ovat epäselviä tai itselle vieraita. Minun etäpäiväni ja aikatauluni näyttäytyvät yhteistä, epämääräistä kehittämispäivää tärkeämpänä.
Yksilö voi kuitenkin tehdä valintoja myös yhteisen, ”kollektiivisen mielen”, me-moodin näkökulmasta, käyttäen ryhmäpäättelyä, kuten Raul Hakli, Kaarlo Miller & Raimo Tuomela (2016)* kirjoittavat.
Tällöin tilanteet pyritään ratkaisemaan etsimällä ryhmälle optimaalisin ratkaisu, jolloin ryhmän etu näyttäytyy ensisijaisena yksilön valinnoissa. Kysymys miten meidän tulisi tässä tilanteessa toimia, tulee ennen kysymystä, miten minun tulisi tässä tilanteessa toimia.
Loogista, mutta kuitenkin niin vaikeaa viedä työn tai kodin arkeen. Jotta päätös- tai valintatilanteessa yksilö voisi hahmottaa tilanteen ensisijassa ryhmän tai yhteisön näkökulmasta, tulisi yksilön olla vahvasti samaistunut ryhmään ja sen päämääriin ja tavoitteisiin.
Ei täysin mahdotonta ajattelisin. Moni on valmis tinkimään tai jopa luopumaan eduistaan tai henkilökohtaisista preferensseistään yhteisen korkeamman päämäärän vuoksi. Yhteinen, kirkas fokus tai päämäärä, johon yksilö voi samaistua on kuitenkin monella työpaikalla kateissa, piilossa, tai ryhmän jäsenillä ei ole aikaa rakentaa sitä.
Työelämän yksin pärjäämisen voimistuva eetos ei myöskään tue päätöksentekoa yhteisön jäsenenä ja yhteisen edun mukaisia valintoja. Minän rinnalle tarvitaan vahva me niin työssä kuin kotona.
*Raul Hakli, Kaarlo Miller & Raimo Tuomela (2016). Ryhmäpäättely: päätöksenteko yhteisön jäsenenä. Teoksessa Ylikangas Mikko (toim.) Mielen salat. Helsinki: Gaudeamus.
Kommentointi
Pitäisi ajatella muitakin, eikä rynnistää eteenpäin kyynärpäätaktiikalla
Vertikaalisen johtamisen sijaan toivoisin horisontaalista. Olen tuonut asian johdon tietoon, mutta minulle on vastattu hymyssä suin että näin me toimimme, siis vertikaalinen johtaminen. Koin ettei minua haluttu kuunnella. Yritin tuoda asian esiin strategiselta kannalta, siis pitkän aikavälin vaikutusten suhteen, mutta johto vastasi taktisesti, reagoimalla tilanteesen ja ampui viestin tuojaa.