Askeleet, uni, stressi – oman hyvinvoinnin mittaaminen lisääntyy

”Meistä tallentuu yhä enemmän terveystietoa – silloinkin, kun emme itse mittaa mitään”, sanoo kehittämispäällikkö Teppo Valtonen Työterveyslaitoksesta.
-

Marja Sarkkinen

Yhä useampi seuraa askeltensa määrää, juoksulenkin aikaista sykettään tai unensa laatua jonkin digitaalisen laitteen avulla. Tällaisista hyvinvointia mittaavista laitteista yleisin on aktiivisuusranneke. Siinä on anturi, joka havainnoi ranteeseen kohdistuvaa kiihtyvyyttä. Sen perusteella päätellään, paljonko ihminen liikkuu päivällä ja nukkuu yöllä. ”Nuo perustiedot ovat jo hyvä alku oman hyvinvoinnin mittaamiselle”, sanoo kehittämispäällikkö Teppo Valtonen Työterveyslaitoksesta. Hänen erikoisalaansa on ihmisistä kertyvän mittausdatan hyödyntäminen. Oman hyvinvoinnin mittaamista ja seuraamista kutsutaan maailmalla nimellä Quantified Self. Ilmiöstä käytetään nimitystä Quantified Employee, kun puhutaan nimenomaan työntekijöistä kertyvästä mittaustiedosta.

Tietoa kertyy – halusimme tai emme

Noin 70 prosenttia amerikkalaisista mittaa säännöllisesti omaa hyvinvointiaan – esimerkiksi pitää ruokapäiväkirjaa tai käy vaa’alla. Tästä joukosta 20 prosenttia käyttää hyvinvointinsa seuraamiseen digitaalista teknologiaa. ”Juuri tästä porukasta on kyse Quantified Self -ilmiössä”, Teppo Valtonen sanoo. Suomalaisten itsemittaajien määrästä ei ole tietoa, mutta Valtosen mukaan kiinnostus mittaamiseen vain kasvaa. Meistä tallentuu yhä enemmän ja yhä tarkempaa tietoa – silloinkin, kun emme itse aktiivisesti mittaa mitään: ”Taskussa oleva älypuhelin tietää joka hetki, missä olemme, kenen kanssa juttelemme ja millaisia sähköposteja saamme. Siinä on kiihtyvyysanturi, joka tietää, kuinka aktiivisia olemme. Kännykkä tietää meistä enemmän kuin tulemme ajatelleeksi.”

Mielikuvitus rajana mittaamisessa

Jos aktiivisuusranneke edustaa tavallisinta itsemittaamisen tapaa, niin toisessa ääripäässä siihen käytetään monenlaisia laitteita, palveluita ja sovelluksia. Se voi tarkoittaa vaikkapa tätä: Makuuhuoneessa on järjestelmä, joka aistii tilan hiilidioksidipitoisuutta, valaistusta ja yön aikaisia ääniä. Sängyssä on anturi, joka mittaa nukkujan liikettä ja sykettä. Ruokapäiväkirjaa pidetään valokuvaamalla ateriat, ja älypuhelin mittaa liikuntasuorituksen keston. Kädessä on ranneke, joka mittaa leposykettä. Sen vaihtelu kertoo kuormitustilasta, stressistä, palautumisesta ja jopa orastavasta flunssasta. Omaa mielialaa arvioidaan päivittäin kymmenportaisella asteikolla mobiilisovelluksessa. ”Melkein mitä tahansa voi mitata – vain mielikuvitus on rajana”, Teppo Valtonen sanoo.

Katse muutoksiin, ei yksittäisiin arvoihin

Parhaassa tapauksessa mittaaminen herättelee pohtimaan ja parantamaan hyvinvointia. Teppo Valtosen mukaan mittaustieto auttaa havaitsemaan varsinkin hitaita muutoksia. Esimerkiksi unidatan keräämisestä olisi hyötyä tällaisessa tilanteessa: Jos ihmisen unentarve on kahdeksan tuntia, mutta hän nukkuu jatkuvasti vain seitsemän ja puoli tuntia, sitä ei välttämättä huomaa kovin pian. Pitkään jatkuessaan univaje kuitenkin heikentää suorituskykyä. Valtonen huomauttaa, että yksittäisiä mittaustuloksia ei kannata tuijottaa. Aktiivisuusrannekekaan ei välttämättä anna juuri oikeaa askelten määrää. Toisen valmistajan ranneke voisi näyttää samana päivänä erilaisen lukeman. ”Fiksumpi lähtökohta on seurata tuloksia pidemmältä ajalta, kuten puolelta vuodelta. Siten näkee, onko jokin muuttunut.”

"Mihin tahansa voi hurahtaa"

Teppo Valtonen näkee myös uhkia siinä, että meistä kertyy yhä enemmän terveystietoa. Yksi uhka on, että mittaaminen alkaa hallita koko elämää. Silloin ihminen ei enää kuuntele tuntemuksiaan, vaan uskoo pelkästään mittareita. ”Pahimmillaan mittaaminen stressaa, aiheuttaa suorituspaineita ja epäonnistumisen kokemuksia. Toisaalta ihan mihin tahansa voi hurahtaa liikaa”, Valtonen sanoo. Toinen uhka liittyy yksityisyyden suojaan: ”Pelkästään kännyköiden tallentama tietomäärä alkaa olla aika massiivinen. Jos se kertyy sellaiselle palveluntarjoajalle, joka käyttää tietoa jollain lailla väärin, olemme heikoilla jäillä.”

Pelisäännöt on tehtävä selviksi

Teppo Valtonen toivoo pelisääntöjä siihen, mihin hyvinvointidataa saa käyttää ja kuka siihen pääsee käsiksi. Työntekijäjärjestöt saisivat olla tässä aktiivisia. ”Olisi hyvä perustaa työntekijän mittaamisen eettinen toimikunta. Se olisi itsesäätelevä elin, joka keskustelisi ja loisi hyviä käytäntöjä.” Valtonen on sitä mieltä, että työnantajien ei pitäisi käsitellä yksilöiden tietoja ollenkaan. Sen sijaan työntekijöiden ryhmätason tietoja voitaisiin hyödyntää työhyvinvoinnin kehittämisessä. Suomessa työnantajat ovatkin olleet aika varovaisia ja edenneet yhteistyössä työterveyshuoltojen kanssa. Joillakin työpaikoilla henkilöstölle on esimerkiksi jaettu aktiivisuusrannekkeita ja järjestetty kilpailuja siitä, ketkä saavat kasaan 10 000 askelta päivässä.

Kohti yksilöllisempää hoitoa

Olennainen kysymys on, miten eri lähteistä tallentuva data saadaan yhdistettyä järkevästi. Toisin sanoen niin, että sen perusteella pystytään tekemään hyvinvointiin vaikuttavia päätöksiä. ”Tästä ollaan hyvin kiinnostuneita muun muassa työterveyshuolloissa”, Teppo Valtonen sanoo. ”Työn näkökulmasta on mielenkiintoista, että esimerkiksi työaikaleimaukset, sähköpostimäärät ja verkkoselaushistoria yhdistetään fysiologiseen tietoon.” Yhdistetyn tiedon avulla työntekijä voisi vähentää esimerkiksi unta haittaavia työtapojaan, kuten sähköpostin lukemista myöhään illalla. Työterveyshuolto taas tunnistaisi uupumisen hyvin varhain ja pystyisi puuttumaan tilanteeseen ennen loppuunpalamista. Vielä ei osata edes aavistaa, mitä kaikkea datan yhdistäminen tuo tullessaan. Valtonen uskoo sen johtavan entistä yksilöllisempään terveydenhoitoon ja automatisoituun hyvinvoinnin hallintaan: ”Kun avaan puhelimen, se kertoo minulle suoraan, mitä minun kannattaa syödä, miten treenata ja milloin minun on parasta pitää tauko työnteosta.”  

Jaa sisältö somessa!