Askeleet, uni, stressi – oman hyvinvoinnin mittaaminen lisääntyy

Osallistu

”Meistä tallentuu yhä enemmän terveystietoa – silloinkin, kun emme itse mittaa mitään”, sanoo kehittämispäällikkö Teppo Valtonen Työterveyslaitoksesta.

Yhä useampi seuraa askeltensa määrää, juoksulenkin aikaista sykettään tai unensa laatua jonkin digitaalisen laitteen avulla.

Tällaisista hyvinvointia mittaavista laitteista yleisin on aktiivisuusranneke. Siinä on anturi, joka havainnoi ranteeseen kohdistuvaa kiihtyvyyttä. Sen perusteella päätellään, paljonko ihminen liikkuu päivällä ja nukkuu yöllä.

”Nuo perustiedot ovat jo hyvä alku oman hyvinvoinnin mittaamiselle”, sanoo kehittämispäällikkö Teppo Valtonen Työterveyslaitoksesta. Hänen erikoisalaansa on ihmisistä kertyvän mittausdatan hyödyntäminen.

Oman hyvinvoinnin mittaamista ja seuraamista kutsutaan maailmalla nimellä Quantified Self. Ilmiöstä käytetään nimitystä Quantified Employee, kun puhutaan nimenomaan työntekijöistä kertyvästä mittaustiedosta.

Tietoa kertyy – halusimme tai emme

Noin 70 prosenttia amerikkalaisista mittaa säännöllisesti omaa hyvinvointiaan – esimerkiksi pitää ruokapäiväkirjaa tai käy vaa’alla. Tästä joukosta 20 prosenttia käyttää hyvinvointinsa seuraamiseen digitaalista teknologiaa.

”Juuri tästä porukasta on kyse Quantified Self -ilmiössä”, Teppo Valtonen sanoo.

Suomalaisten itsemittaajien määrästä ei ole tietoa, mutta Valtosen mukaan kiinnostus mittaamiseen vain kasvaa.

Meistä tallentuu yhä enemmän ja yhä tarkempaa tietoa – silloinkin, kun emme itse aktiivisesti mittaa mitään:

”Taskussa oleva älypuhelin tietää joka hetki, missä olemme, kenen kanssa juttelemme ja millaisia sähköposteja saamme. Siinä on kiihtyvyysanturi, joka tietää, kuinka aktiivisia olemme. Kännykkä tietää meistä enemmän kuin tulemme ajatelleeksi.”

Mielikuvitus rajana mittaamisessa

Jos aktiivisuusranneke edustaa tavallisinta itsemittaamisen tapaa, niin toisessa ääripäässä siihen käytetään monenlaisia laitteita, palveluita ja sovelluksia. Se voi tarkoittaa vaikkapa tätä:

Makuuhuoneessa on järjestelmä, joka aistii tilan hiilidioksidipitoisuutta, valaistusta ja yön aikaisia ääniä. Sängyssä on anturi, joka mittaa nukkujan liikettä ja sykettä. Ruokapäiväkirjaa pidetään valokuvaamalla ateriat, ja älypuhelin mittaa liikuntasuorituksen keston.

Kädessä on ranneke, joka mittaa leposykettä. Sen vaihtelu kertoo kuormitustilasta, stressistä, palautumisesta ja jopa orastavasta flunssasta. Omaa mielialaa arvioidaan päivittäin kymmenportaisella asteikolla mobiilisovelluksessa.

”Melkein mitä tahansa voi mitata – vain mielikuvitus on rajana”, Teppo Valtonen sanoo.

Katse muutoksiin, ei yksittäisiin arvoihin

Parhaassa tapauksessa mittaaminen herättelee pohtimaan ja parantamaan hyvinvointia. Teppo Valtosen mukaan mittaustieto auttaa havaitsemaan varsinkin hitaita muutoksia. Esimerkiksi unidatan keräämisestä olisi hyötyä tällaisessa tilanteessa:

Jos ihmisen unentarve on kahdeksan tuntia, mutta hän nukkuu jatkuvasti vain seitsemän ja puoli tuntia, sitä ei välttämättä huomaa kovin pian. Pitkään jatkuessaan univaje kuitenkin heikentää suorituskykyä.

Valtonen huomauttaa, että yksittäisiä mittaustuloksia ei kannata tuijottaa. Aktiivisuusrannekekaan ei välttämättä anna juuri oikeaa askelten määrää. Toisen valmistajan ranneke voisi näyttää samana päivänä erilaisen lukeman.

”Fiksumpi lähtökohta on seurata tuloksia pidemmältä ajalta, kuten puolelta vuodelta. Siten näkee, onko jokin muuttunut.”

”Mihin tahansa voi hurahtaa”

Teppo Valtonen näkee myös uhkia siinä, että meistä kertyy yhä enemmän terveystietoa. Yksi uhka on, että mittaaminen alkaa hallita koko elämää. Silloin ihminen ei enää kuuntele tuntemuksiaan, vaan uskoo pelkästään mittareita.

”Pahimmillaan mittaaminen stressaa, aiheuttaa suorituspaineita ja epäonnistumisen kokemuksia. Toisaalta ihan mihin tahansa voi hurahtaa liikaa”, Valtonen sanoo.

Toinen uhka liittyy yksityisyyden suojaan:

”Pelkästään kännyköiden tallentama tietomäärä alkaa olla aika massiivinen. Jos se kertyy sellaiselle palveluntarjoajalle, joka käyttää tietoa jollain lailla väärin, olemme heikoilla jäillä.”

Pelisäännöt on tehtävä selviksi

Teppo Valtonen toivoo pelisääntöjä siihen, mihin hyvinvointidataa saa käyttää ja kuka siihen pääsee käsiksi. Työntekijäjärjestöt saisivat olla tässä aktiivisia.

”Olisi hyvä perustaa työntekijän mittaamisen eettinen toimikunta. Se olisi itsesäätelevä elin, joka keskustelisi ja loisi hyviä käytäntöjä.”

Valtonen on sitä mieltä, että työnantajien ei pitäisi käsitellä yksilöiden tietoja ollenkaan. Sen sijaan työntekijöiden ryhmätason tietoja voitaisiin hyödyntää työhyvinvoinnin kehittämisessä.

Suomessa työnantajat ovatkin olleet aika varovaisia ja edenneet yhteistyössä työterveyshuoltojen kanssa. Joillakin työpaikoilla henkilöstölle on esimerkiksi jaettu aktiivisuusrannekkeita ja järjestetty kilpailuja siitä, ketkä saavat kasaan 10 000 askelta päivässä.

Kohti yksilöllisempää hoitoa

Olennainen kysymys on, miten eri lähteistä tallentuva data saadaan yhdistettyä järkevästi. Toisin sanoen niin, että sen perusteella pystytään tekemään hyvinvointiin vaikuttavia päätöksiä.

”Tästä ollaan hyvin kiinnostuneita muun muassa työterveyshuolloissa”, Teppo Valtonen sanoo.

”Työn näkökulmasta on mielenkiintoista, että esimerkiksi työaikaleimaukset, sähköpostimäärät ja verkkoselaushistoria yhdistetään fysiologiseen tietoon.”

Yhdistetyn tiedon avulla työntekijä voisi vähentää esimerkiksi unta haittaavia työtapojaan, kuten sähköpostin lukemista myöhään illalla. Työterveyshuolto taas tunnistaisi uupumisen hyvin varhain ja pystyisi puuttumaan tilanteeseen ennen loppuunpalamista.

Vielä ei osata edes aavistaa, mitä kaikkea datan yhdistäminen tuo tullessaan. Valtonen uskoo sen johtavan entistä yksilöllisempään terveydenhoitoon ja automatisoituun hyvinvoinnin hallintaan:

”Kun avaan puhelimen, se kertoo minulle suoraan, mitä minun kannattaa syödä, miten treenata ja milloin minun on parasta pitää tauko työnteosta.”

 

Marja Sarkkinen MaSarkkinen

Työntekijän hyvinvoinnin mittaamista käsitellään Quantified Employee -seminaarissa 25.5.2018 Helsingissä.

Toimituksemme suosittelee

Työterveyslaitoksen sisältöä
Kommentointi (0)

Mitä ajatuksia juttu herätti? Osallistu keskusteluun tässä.

Ei vielä yhtään kommenttia.

Tuoreimmat jutut

Millainen luontoympäristö tai maisema tulee mieleesi, jos muistelet rauhoittavaa tai kaunista näkymää? Ensimmäiseksi mieleen nousevaa ja itselle merkittävää luontonäkymää kutsutaan mielimaisemaksi.

Se voi liittyä vaikkapa lapsuuden asuinpaikkaan, lähimetsään tai kesämökin rantaan. Mielimaisemia voi olla useita, ja niitä voi tulla uusia elämän varrella.

Mielipaikkoihin mennään esimerkiksi selvittämään ajatuksia, rauhoittumaan tai käsittelemään huolia ja pettymystä.

Kokeile, toimisiko mielimaisemasi kuvittelu rentoutushetkenä:

  1. Mieti, millainen maisema tulee mieleesi rentona, turvallisena ja miellyttävänä paikkana.
  2. Kuvittele maisemaa, näkymää, värejä, tuoksuja ja ääniä.
  3. Mitä tunnet kehossasi? Millaisia ajatuksia tulee mieleen?
  4. Miten voisit käyttää mielimaisemaa voimavarataitona?
  5. Missä tilanteissa voisit hyödyntää paikan tuottamaa rauhallisuutta tai mielihyvää?
  6. Hakeudu mahdollisimman usein mielipaikkaasi tai muuhun samankaltaiseen maisemaan.

 

Lähteenä on käytetty Sirpa Arvosen kirjaa Metsämieli – luonnollinen menetelmä mielentaitoihin (Metsäkustannus, 2014).

Työelämän muutokset näkyvät aina työntekijöiden arjessa – niissä haasteissa, joita he joutuvat ratkomaan. Kun kamppailee oman jaksamisensa kanssa, kannattaa muistaa, että kyse voi olla työn vaatimusten muuttumisesta. Siitä ei pidä syyllistää itseään, sanoo tutkimusprofessori Ari Väänänen Työterveyslaitoksesta.

Tämä ajatus nousee esiin, kun tarkastelee työelämää ja isoja rakenteellisia muutoksia useiden vuosikymmenien aikavälillä.

Väänäsen johtamassa hankkeessa tutkittiin psyykkisen haavoittuvuuden nousua suomalaisessa työelämässä yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä.

Opettajia koskeva tutkimusaineisto koostui Opettaja-lehden kirjoituksista 1930-luvun lopulta aina 2010-luvulle asti.

”Opettajat ovat yksi ammattiryhmä, joka on ollut olemassa koko sen ajanjakson, jolloin Suomi muuttui nykyaikaiseksi yhteiskunnaksi. Heidän työnsä ja siinä koetut ongelmat ovat usein kytkeytyneet työelämän muutokseen.”

Tutkijat kävivät läpi kaikenlaisia tekstejä mielipidekirjoituksista kolumneihin ja pakinoihin. Väänäsen mukaan arkistomateriaali on kuin aikamatka. Lehtikirjoitukset ovat syntyneet omana aikanaan ja kuvaavat sitä puhtaasti.

Kyläyhteisön väkevä nostaja

Ennen toista maailmansotaa ja vielä 1950-luvun lopulle saakka elettiin maaseutu-Suomessa. Opettajat työskentelivät kylissä, ja usein opettaja oli yhteisönsä koulutetuin henkilö – ehkä papin lisäksi.

”Opettajalla oli monia rooleja. Hän oli ihannekansalainen, raittiusihminen, sivistyksen tuoja, joka opetti kyläläisille sellaisiakin asioita, jotka eivät liittyneet lasten koulunkäyntiin”, Ari Väänänen sanoo.

Opettajan asema näkyy vuonna 1938 julkaistusta kirjoituksesta:

Tuo harmaapää kuuluu olevan paikkakunnan opettaja. Hän, niin minulle kerrotaan – on ollut siinä kylässä alun neljättäkymmentä vuotta. Suurin osa pitäjäläisistä onkin hänen vanhoja oppilaitaan. Tässä salissakin melkein kaikki. Kesäinen juhla saa odottamattani silmissäni valtavat mittasuhteet. Tuo opettaja kasvaa ympäristönsä väkeväksi tueksi, nostajaksi, taluttajaksi.

Väänäsen mukaan kansankynttilän rooli saattoi olla opettajalle myös raskas. Ehkä se oli yksi syy siihen, että moni lähti kesäksi pois kyläyhteisöstään. Oman ammattikunnan lehdessä näkyi itseironiaakin:

”Sotien jälkeen oli pilakuvia ja ronskia pakinointia siitä, että opettaja on hyväuskoinen hölmö, joka käy esiintymässä ilmaiseksi kaikenlaisissa iltamissa. Hanurinsoittajakin saa palkkaa, mutta illan päätteeksi opettaja polkee kotiinsa rämällä pyörällään. Pilakuvassa hänet ajettiin vielä autolla kumoon piikkilankaan.”

Kurinpalautus vai uusi tapa toimia?

Kun Suomi alkoi kaupungistua, opettajatkin muuttivat sankoin joukoin kaupunkeihin. Enää opettaja ei ollut yhteisönsä keskipiste.

1950-luvulta 1960-luvulle ulottuvassa vaiheessa vanha opettajan toimintamalli kolisi vastakkain uusien ihanteiden kanssa. Tuli nuorisokulttuuriin liittyvää levottomuutta ja kurinpito-ongelmia, joita sitten käsiteltiin opettajien lehdessä.

”Ratkaisuksi tarjottiin kurinpalautusta, mutta toisaalta keskusteltiin paljon siitä, että opettajien pitää ottaa huomioon yhteiskunnan muuttuminen ja ryhtyä toimimaan luokkahuoneessa uudella tavalla. Murrosvaiheessa nämä ääripäät kävivät kamppailua, mutta moni opettaja oli ajatuksineen niiden välissä”, Ari Väänänen kertoo.

Uudistusmielinen suuntaus voitti lopulta, ja 1970-luvulla aloitettiin peruskoulujärjestelmän luominen. 1990-luvulla ihanteeksi nousi opettaja, jolla on hyvät sosiaaliset taidot.

Tunteita pitää ymmärtää ja hallita

Opettajan työstä on tullut yhä enemmän ”tunnetyötä”, johon kuuluu oppilaiden yksilöllisyyden huomioiminen sekä tunteiden ja tunneilmaisun hallinta. Hän on pikemminkin valmentaja kuin auktoriteetti.

Jotta opettaja voisi kohdata lapsen kokonaisena ihmisenä, hän tarvitsee vuorovaikutustaitoja. Hänen tulisi myös koko ajan kehittää omaa itsetuntemustaan. Kun oppii tunnistamaan ja ymmärtämään omia tunteitaan, osaa paremmin ymmärtää myös muita. (Opettaja-lehti, 2001)

Ari Väänäsen mukaan koulun demokratisoituminen on vaikuttanut opettajien jaksamiseen sekä siihen, millaisia toimintatapoja ja selviytymiskeinoja he käyttävät. Esimerkiksi työnohjauksen ja stressinhallinnan tarve on kasvanut.

Uudenlaisista paineista kertoo alanvaihtajan kirjoitus vuodelta 2010:

Oma opettajanurani on katkolla siksi, etten jaksa enää kasvattaa huonokäytöksisiä ja kurittomia oppilaita. Olen kokeillut kaikki konstit, joita kokeneemmat kollegat ja alan kirjallisuus ovat suositelleet. Kasvattajaksi ja kurinpitäjäksi minusta ei ole, sillä intohimoni on opettaa, ei toimia poliisina, vartijana tai sosiaalityöntekijänä.

Tunnetyö altistaa stressille

Tunnetyö on lisääntynyt muissakin töissä, kun maaseudulta ja teollisuudesta on siirrytty asiakaspalvelu- ja ihmissuhdeammatteihin. Tunnetyöläisen tehtävänä on monesti suotuisan ”tunneilmaston” luominen.

”Tunnetyössä tuote on jotain, joka liittyy asiakkaan myönteisiin tunteisiin sekä omien tunteiden hallintaan ja ohjaamiseen. Myös asiantuntijatyössä tarvitaan usein tunnetaitoja, kun toimitaan erilaisissa verkostoissa ja ryhmissä. Kyse on yhteistyöhön ja työn sujuvuuteen liittyvistä asioista”, Ari Väänänen sanoo.

Vaikka tunnetyö on uudehko sana, se ei tarkoita, etteikö tunteisiin liittyvää työtä olisi tehty ennenkin – ainakin tietyissä ammateissa. Esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden lehdissä on kirjoitettu tunnetyöhön liittyvästä taakasta jo 1950-luvulla.

Tunnetyön tiedetään altistavan stressille. Väänänen korostaa silti, ettei hänen tutkimansa ”mielen haavoittuvuus” ole työelämässä uusi ilmiö:

”Työikäisillä on ollut pahaa oloa aikaisemminkin. Työelämä ja suomalainen kulttuuri ovat kuitenkin muuttuneet niin, että siitä pystytään nyt puhumaan enemmän. Toisaalta työtehtävien muuttuminen on johtanut siihen, että töissä on vaikea pärjätä, jos mieli ei ole kunnossa.”

Työssä leipiintyminen eli tylsistyminen tai boreout on yksi työpahoinvoinnin ilmiö. Leipiintyneen työstä puuttuu innostus, eikä tekeminen tunnu merkitykselliseltä. Kyse on siitä, että työntekijä ei pääse täysin hyödyntämään kapasiteettiaan.

Leipiintymisestä puhuminen saattaa tuntua kiusalliselta: Mitä jos minua pidetään laiskana tai huonona työntekijänä? Uskallanko kertoa leipiintymisestäni esimiehelle, vaikka asioiden korjaaminen parantaisikin tehokkuuttani?

Tutkija Lotta Harju heittää esimiehille haasteen: esimiehen pitäisi pyrkiä luomaan avoin, reilu ja luottamuksellinen ilmapiiri. Se on usein pitkän prosessin tulos – avoimuutta ei ole mahdollista rakentaa esimerkiksi yhdellä kehityskeskustelulla.

Harju nostaa esiin myös palvelevan johtamisen käsitteen:

”Työntekijöiden pitäisi kokea, että he voivat mennä puhumaan esimiehelle itseään vaivaavista asioista ilman pelkoa leimaantumisesta tai negatiivisista seuraamuksista.”

”Miten antaisin parasta osaamistani?”

Työpaikalla olisi hyvä olla yhteinen näkemys siitä, että kaikki saavat käyttää kykyjään parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä hyödyttää sekä työntekijää että työnantajaa.

”Tylsistymistä kokeva työntekijä voi esimerkiksi kysyä esimieheltään, miten voisi antaa parasta osaamistaan entistä enemmän”, Lotta Harju vinkkaa puolestaan työntekijöille.

Joskus on toki niin, että työntekijä on vain väärässä työssä. Sekin tilanne on hyvä osata tunnistaa.

Järkevä organisointi auttaa

Esimies voi osaltaan vaikuttaa siihen, että leipiintymistä aiheuttavat rutiinityöt jakautuvat tasaisesti työntekijöiden kesken. Yksinkertaisinta tämä on silloin, kun työtehtäviä jaetaan ylhäältä alas.

Lotta Harjun mukaan myös työntekijöiden keskenään organisoimien tehtävien jakautumiseen on hyvä kiinnittää huomiota. Yhä yleisempää tosin on, ettei esimies kovin paljon puutu töiden organisointiin.

”Työtehtävien määrällisen jakautumisen lisäksi huomiota tulee kiinnittää myös työtehtävien laadulliseen jakautumiseen”, Harju huomauttaa.

Työnkuvista voi tehdä tuunattavia

Työtehtävät kannattaa suunnitella siten, että niitä voisi mahdollisimman pitkälle muokata työntekijälle sopivaksi. Siinä missä toinen työntekijä kaipaa jatkuvasti uusia haasteita, toinen saattaa kaivata rauhaa keskittyäkseen yhteen asiaan.

”Kun työ sopii tekijälleen, työntekijä voi paremmin, on motivoituneempi ja kokee paljon työn imua ja vastaavasti vähemmän leipiintymistä. Tämä näkyy usein myös parempana työssä suoriutumisena”, Lotta Harju kertoo.

Työssä tylsistymistä ehkäisee se, että tehtävät suunnitellaan alun perinkin järkevästi. Jos tilanne ajautuu siihen, että työntekijä on jo leipiintynyt työhönsä, on paljon vaikeampi lähteä tekemään muutoksia. Siihen ei välttämättä ole enää virtaa.

Merkityksellisyys on rahaa tärkeämpi

Lotta Harjun mukaan leipiintymisen ehkäisy lähtee ennen kaikkea siitä, että työ tuntuu merkitykselliseltä. Keskeisiin leipiintymisen syihin ei voi suoraan vaikuttaa esimerkiksi pelkästään rahalla.

Hän muistuttaa kuitenkin, että palkka on muiden joukossa yksi voimavara, jonka avulla työn rasitteita voidaan sietää vähän paremmin. Palkkaus voi kertoa työntekijälle työnantajan osoittamasta arvostuksesta, ja sitä kautta palkkaus voi vaikuttaa myös leipiintymiseen.

”Palkka ei yksinään määrittele leipiintymistä. Työn merkityksellisyyden kokemus on keskeinen siinä, tylsistyykö ihminen vai ei”, Harju kiteyttää.

Poistaako digitalisaatio leipiintymisen?

Poistuuko leipiinnyttävä rutiininomainen työ, kun tekoäly ja automatisaatio etenevät yhä pidemmälle? Lotta Harjun mukaan seuraukset ovat toistaiseksi olleet ristiriitaisia.

Teknologinen kehitys on kyllä vähentänyt rutiininomaista suorittavaa työtä, mutta paradoksaalisesti tietotyöhön on tullut lisää leipiinnyttäviä elementtejä, kuten uudenlaista byrokratiaa ja paljon keskeytyksiä.

”Digitalisaation myötä lisääntyneet keskeytykset tietotyössä heikentävät työhön uppoutumista, jota monet kaipaavat töissä.”