Etäpalaverien kasvottomuus kyllästyttää: “Jengi vaan istuu omissa kopeissaan luurit päässä”

Osallistu
Etäkokouksen osallistuja kuulokkeet korvilla

Etäpalaverit sopivat varsinkin yksinkertaisten käytännön asioiden hoitamiseen tai tietojen vaihtoon. Vahvaa vuorovaikutusta vaativa ideoiminen onnistuu paremmin kasvokkain, sanoo Minna Toivanen Työterveyslaitoksesta.

Kun kokoukset pidetään Skypen tai muun vastaavan palvelun välityksellä, vältytään matkustamiselta. Ne sopivat etätyöhön ja mahdollistavat osallistumisen toiselta puolelta Suomea tai maailmaa.

Vaikka etäpalaverit ovat käteviä ja monesti välttämättömiä, ne myös kyllästyttävät. Tämä näkyy vastauksissa, jotka Työterveyslaitoksen Työpiste-verkkolehti sai pieneen kyselyynsä:

Meillä on Skypen käyttö lähtenyt ihan lapasesta. Nykyään hoidellaan atk:lla myös sellaiset palaverit, joissa kaikki ovat samassa talossa. Jengi vaan istuu omissa kopeissaan luurit päässä!

Jos aihe vaatii paljon yhteistä keskustelua ja yhteisen ymmärryksen löytymistä, on etänä vaikea käydä yhtä vastavuoroista keskustelua kuin samassa tilassa. Usein tuntuu, ettei ehdi tai pysty sanomaan kaikkea, mitä haluaisi, kun ei näe muiden eleitä ja ilmeitä.

Tullaan ensin tutuiksi

Vanhempi asiantuntija Minna Toivanen Työterveyslaitoksesta tutustui lukijoiden vastauksiin. Heidän palaverikokemuksensa vaikuttivat varsin tutuilta.

”Jotkut ovat selvästi alkaneet väsyä etäpalavereihin, etenkin niiden kasvottomuuteen.”

Halu kohdata työkaveri silmästä silmään nousi esiin myös Työterveyslaitoksen Rajoja rikkova työ -tutkimuksessa, jossa Toivanen haastatteli erään insinööritoimiston henkilöstöä.

Toimistolla oli työntekijöitä eri paikkakunnilla. Kun uusi kollega toiselta paikkakunnalta tuli muutamaksi päiväksi hommiin tiimikavereidensa luokse, työnteko ja etäpalaverit sujuivat luontevammin.

”Kyse on siitä, että tullaan ensin tutuiksi, tiedetään toisen toimintatavat ja luodaan yhteisöllisyyttä”, Toivanen sanoo.

Hankalat asiat kasvokkain

Minna Toivasen mielestä etäpalaverit sopivat varsinkin yksinkertaisten käytännön asioiden hoitamiseen tai siihen, että vaihdetaan tietoja.

Sen sijaan kehittäminen ja vahvaa vuorovaikutusta edellyttävä ideoiminen eivät välttämättä luonnistu etänä yhtä hyvin kuin kasvokkain.

Työpiste-verkkolehden saamissa vastauksissa kasvokkaista kohtaamista pidettiin hyvänä silloin, kun aihe on arkaluonteinen tai vaikea:

Olen työskennellyt lähinnä suurissa, monikansallisissa it-yrityksissä, joten minulle etäkokoukset ovat olleet arkipäivää jo kauan. Olen kuitenkin todennut, että silloin, kun käsitellään vähänkin hankalampia ja monimutkaisempia asioita, henkilökohtaiset palaverit ovat ylivoimaisesti parhaimpia.

Suut supussa isossa joukossa

Oli kyseessä sitten kasvokkainen kokous tai etäpalaveri, näiden perusasioiden pitää olla selvillä: Miksi kokous järjestetään? Mikä sen tavoite on? Keiden on hyvä osallistua?

Skype-palaveriin tulee helposti kutsuttua liikaa väkeä. Ja jos osallistujia on paljon, voi käydä niin, että yksi puhuu ja muut kuuntelevat.

”Jos langoilla on vaikka 30 ihmistä, niin ei siitä mitään tulisikaan, jos kaikki rupeaisivat puhumaan”, Minna Toivanen huomauttaa.

Hänen mukaansa sopiva osallistujamäärä riippuu palaverin tavoitteesta. Jos kokous on tiedotustilaisuuden tyyppinen, kuuntelijoita voi olla yhtä hyvin sata kuin kymmenen.

”Jos taas halutaan vuorovaikutusta, niin yli kymmenen on jo aika paljon. Kokemukseni mukaan iso porukka vaikuttaa niin, etteivät ihmiset oikein uskallakaan sanoa mitään. He pelkäävät vievänsä muiden aikaa.”

”Kuuletteko minua? En kuule teitä”

Työterveyslaitoksen AikaJärjestys asiantuntijatyössä -tutkimuksessa 74 prosenttia asiantuntijatyötä tekevistä ilmoitti osallistuvansa kokouksiin ja tapaamisiin vähintään melko paljon. Kokoukset raamittivat heidän ajankäyttöään vahvasti.

Vaikka etäkokoukset periaatteessa säästävät aikaa, tekniset ongelmat voivat venyttää niitä. Työpisteen kyselyssä asiasta kerrottiin näin:

Tekniikka tökkii monessa palaverissa. Onko sitten kysymys osaamattomista ihmisistä vai ovatko järjestelmät niin huonoja? Yhteyksien toimimattomuus ja katkeilu ovat todellisia aikasyöppöjä.

Minna Toivasen mielestä yksi etäpalaverien pluspuolista liittyy tekniikan hyödyntämiseen. Skypessä voi esimerkiksi toteuttaa pieniä, anonyymejä äänestyksiä, joiden tulokset näkyvät saman tien. Siten ihmiset pääsevät osallistumaan ilman, että jokainen sanoo jotain.

Kopin metsästys rasittaa

Jos palavereja on tarkoitus pitää yhä enemmän etänä, työnantajan kannattaa huomioida se työtilojen suunnittelussa: tarvitaan riittävästi Skype-koppeja ja muita vetäytymistiloja.

”Muuten työntekijät juoksevat etsiskelemässä vapaita koppeja tai joutuvat kirjoittamaan palaverissa, että en nyt pysty puhumaan, kun olen avotilassa”, Minna Toivanen sanoo.

Monella työpaikalla joudutaan miettimään myös, voivatko samassa toimipisteessä olevat työntekijät osallistua etäkokoukseen samasta tilasta käsin. Joidenkin mielestä se on huono ratkaisu:

Jos joku osallistuu etänä, niin on parasta, että kaikki laittavat kuulokkeet päähänsä, vaikka jokin joukko olisikin samassa toimistossa. Muuten homma ei tunnu toimivan. Eli kaikki kasvokkain tai kaikki kuulokkeet päässä omissa kopeissaan.

Esimerkiksi 20 hengen tiimipalaverissa tuo tarkoittaisi jopa 20 kopin tarvetta.

Kunnioittava asenne avuksi

Minna Toivanen arvelee, että etäpalavereihin ei aina suhtauduta samanlaisella kunnioituksella kuin kasvokkaisiin kokouksiin. Jos kyseessä on ”vain Skype”, siihen ei ehkä valmistauduta kunnolla.

Kaikenlaisia palavereja vaivaa se, että ihmiset selailevat puhelimiaan ja hoitavat samalla muita asioita. Etäpalaverissa tällaisesta päällekkäisestä touhuamisesta ei edes jää kiinni.

Suuri osa osallistujista puuhailee samaan aikaan jotain muuta. Jotkut sanovat ihan suoraan, että käyvät siinä sivussa puhelinkeskusteluja tai kirjoittavat raporttia. Mitä järkeä silloin on osallistua? Pahimmassa tapauksessa kokouksesta tulee näytös tai suoritus, joka pitää vain lusia.

Etäpalaverista on myös helppo liueta pois kesken kaiken: ”Minulla alkaa nyt toinen palaveri. Heippa!”

Kirjoittaminen sopii hiljaiselle

Etänä ja silmätysten hoidetut neuvonpidot täydentävät toisiaan. Molempia tarvitaan.

”Toivottavasti opimme arvioimaan entistä paremmin, milloin on syytä olla kasvokkain”, Minna Toivanen sanoo.

Skype-kokouksiin osallistuminen saattaa olla mieluinen vaihtoehto esimerkiksi hieman ujoille ja hiljaisille työntekijöille. Työpiste-verkkolehden lukijakyselyssä tämä tuli esiin näin:

Parasta niissä kokouksissa on mahdollisuus esittää kommentteja myös kirjoittamalla. Se osallistumistapa sopii minulle.

Yhteydenpito työpaikallani tapahtuu Skype-puheluilla ilman kuvaa, ja tämä on mielestäni paras oletustilanne. Näin myös ne ihmiset, jotka eivät välitä olla ”valokeilassa”, saavat asiansa sanottua ilman, että stressaavat siitä, kun muut katsovat. Lisäksi ilmapiiri pysyy neutraalina eikä yksi hapannaama pääse mököttämään jokaisen nenän eteen.

Marja Sarkkinen MaSarkkinen

Lisää tietoa:

Ajanhallinta (Työterveyslaitoksen sivuilla)

Toimituksemme suosittelee

Tutustu myös:
Kommentointi (1)

Mitä ajatuksia juttu herätti? Osallistu keskusteluun tässä.

Kommentit (1)

Toimihlö |

Juuri näin. Kun muutenkin ollaan 8 tuntia päivässä koneella omissa oloissa, ja vuorovaikutus työkavereiden kanssa rajoittuu ruoka- ja kahvitauolle, ei Skype-palaverit todellakaan ole mieluinen vaihtoehto. Semminkin jos kaikki istuvat samassa toimitalossa eikä lähipalaverille ole mitään estettä. Jos tiimi on hajautettu useampaan yksikköön eri toimistoihin tai jos halutaan pitää isompi koko henkilöstöä koskeva tiedotustilaisuus, Skypen ymmärtää.

Tuoreimmat jutut

Noin 70 prosenttia suomalaisista on jännittänyt joskus jotain haastavaa sosiaalista tilannetta. Työelämässä jännittämiselle altistavat erilaiset vuorovaikutustilanteet, kuten esitykset, palaverit ja puhelinkeskustelut. Ne ovat tuttuja ainakin esimies- ja asiantuntijatyötä tekeville.

Toisaalta työ saattaa vaatia yhä enemmän sosiaalisia taitoja myös sellaisissa tehtävissä, joihin ei aikaisemmin ole liittynyt vuorovaikutusta esimerkiksi asiakkaiden kanssa.

”Jännittäminen saa alkunsa, kun jännittäjä alkaa pohtia, että mitäköhän muut ajattelevat minusta. Todellisuudessa ihmisillä ei ole yleensä edes aikaa miettiä muista mitään erityistä”, sanoo psykologi Minna Martin.

Hänellä on jännittämiselle selitys: ei ole jännittämistä ilman vaativuutta. Usein jännittäjä vaatii itseltään kohtuuttoman paljon, vaikka hän ei itse tunnista vaatimuksiaan.

Työyhteisö voi lievittää jännitystä

Minna Martin tunnetaan erityisesti sosiaaliseen ahdistukseen ja jännittämiseen liittyvien ongelmien ratkaisijana. Hän on muun muassa kirjoittanut kirjan Saa jännittää – jännittäminen voimavarana (Kirjapaja, 2017).

Martin asettelee työyhteisölle suurta roolia jännittämisen hyväksymisessä: jännittämisessä ei ole kyse vain jännittäjästä, vaan haaste on koko työyhteisön. Parhaimmillaan organisaatio voi saada monien ihmisten työpanoksen aiempaa tehokkaampaan käyttöön:

”Puhumisen määrä ei korreloi älykkyyden kanssa. Jos ei mietitä, miten hiljaisten äänet saadaan kuuluviin, syntyy vinouma, jossa kuullaan vain puheliaita.”

Työyhteisön pitäisi kyseenalaistaa omia luutuneita käsityksiään ja miettiä, miksi jännittämiseen suhtaudutaan epänormaalilla tavalla, vaikka se on mitä tavallisin asia. Martin heittääkin kysymyksen: kummalla on lopulta isompi ongelma, jännittäjällä vai sillä, jolla on vääriä käsityksiä jännittämisestä?

Hän suosittelee kertomaan omasta jännittämisestään esimiehelle ja työkavereille, mutta ymmärtää hyvin, ettei se aina ole mahdollista.

Turvallisuus edistää luovuutta

Vinkkinä jännittämisen lievittämiseen Minna Martin mainitsee kokousten pilkkomisen hetkellisesti parikeskusteluiksi, jolloin jännittyneetkin ihmiset puhuvat yleensä ihan hyvin. Rohkeamman osapuolen on sitten helppo nostaa esille parikeskustelussa käsiteltyjä asioita.

Martin muistuttaa, että me kaikki työskentelemme, opimme ja saamme luovuutemme käyttöön turvallisissa oloissa. Myös eriävien mielipiteiden ilmaisemisen pitäisi olla turvallista, ja toisinaan kannattaa tarjota mahdollisuutta anonyymiin kommentointiin.

Esimiehellä on tärkeä rooli turvallisen ryhmädynamiikan luojana ja jännittämisen lievittäjänä, mutta myös työntekijällä on vastuunsa. Työntekijän olisi hyvä järjestää työtään itselleen sopivaksi siten, että kalenterissa on myös toipumisaikaa jännittävistä ja kuormittavista tehtävistä. Aina se ei tietenkään onnistu.

Martin pohtii, tarvitseeko kaikkien työntekijöiden tehdä kaikkia asioita. Tärkeintä olisi löytää jokaiselle oma rooli. Ei kai kaikkien ole pakko esimerkiksi esiintyä?

”Työyhteisöissä kannattaa miettiä, annetaanko ihmisten olla erilaisia ja voidaanko työtä sovittaa juuri yksilöille sopivaksi. Toisaalta voidaan myös miettiä, missä asioissa työntekijä voisi taitojaan kehittämällä oppia sietämään uusia tehtäviä.”

Välttely vain pahentaa ongelmaa

Jännittämiseen kannattaa hankkia apua, jos se tuottaa kohtuutonta kärsimystä, heikentää selkeästi toimintakykyä tai jos se johtaa esimerkiksi palavereiden tai esiintymisten välttelemiseen.

Sosiaalisten tilanteiden välttely pahentaa usein ongelmaa. Voi syntyä ikävä kierre, jossa jännittäminen leviää sellaisiinkin tilanteisiin, jotka eivät ole aiemmin aiheuttaneet jännittämistä.

Jännittämisestä toipumisessa pelkkä altistuminen sosiaalisesti haastaville tilanteille voi auttaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta sellaisenaan se ei ole kovinkaan tehokas lääke. Tarvitaan myös asennoitumisen muutosta ja omien ajatusten työstämistä vapaa-ajalla vertaistuen tai ammattilaisen avun kanssa.

”Monet jännittäjät tarvitsevat vain lempeän ravistelun sille, että heidän ajattelutapansa ovat itse asiassa aika kohtuuttomia. Kun niistä luopuu, oma olotila paranee huomattavasti”, Minna Martin kertoo.

Henkisen haban kasvatus auttaa

Jännittämisen hallitseminen ei tarkoita, etteikö ihminen enää jännittäisi. Olennaista on oppia hyväksymään, että itselle tärkeät tilanteet jännittävät ja herättävät tunteita. Niistä ei kuulukaan päästä eroon.

Enemminkin kyse on siitä, kuinka oppii rauhoittamaan itseään ja kasvattamaan henkistä habaa, jotta sietää omia tunteitaan.

Minna Martin huomauttaa, ettei kulttuurimme tue parhaalla mahdollisella tavalla jännittämisestä puhumista. Suomalaisilla ei ole tapana puhua tunteista. Työelämässä voi olla jopa niin, että stressaantunutta kollegaa pidetään tehokkaana ja ahkerana, mutta jännittyneisyys nähdään heikkouden merkkinä ja sitä pyritään peittämään.

 

Pidä mielessä nämä:

  • Jännittäminen on normaali tunnereaktio haastavassa tilanteessa.
  • Normaalista jännityksestä ei voi eikä tarvitse vapautua.
  • On tärkeä oppia sietämään omaa ja toisten jännittyneisyyttä.
  • Jännittämisen jännittämisestä sen sijaan voi vapautua, ja se on usein elämänlaadun parantamiseksi tarpeellistakin.
  • Voimakkaaseen jännittämiseen tarvitaan ammattiapua, koska se ei välttämättä mene itsellään ohi.

Olen ehdottomasti kesäihminen. Haluaisin nukkua talvet ja olla kesällä hereillä ympäri vuorokauden, sanoo organisaatiotutkimuksen dosentti, vanhempi tutkija Minna Janhonen Työterveyslaitoksesta.

Kesäloman alkupäivinä hänen mieleensä alkaa pulpahdella työhön ja tutkimuksiin liittyviä ajatuksia. Ne ovat muhineet jossain alitajunnassa.

”En ahdistu, sillä vähitellen työ kyllä jättää minut rauhaan. Kirjoitan ajatukset heti ylös ja palaan niihin loman jälkeen. Silloin puntaroin, olivatko ne käyttökelpoisia vai eivät.”

Janhosen loma sisältää jonkin verran suunniteltua tekemistä, paljon löysää aikaa ja irtioton heti loman alussa. Irtiotto voi olla yhtä hyvin ulkomaanmatka kuin päivän reissu Kemiöön tai Hankoon.

Kahden teini-ikäisen pojan äidille perhe on tärkein voimavara. Nämä asiat toimivat vastapainoina työlle:

1. Käsityöt lepuuttavat aivoja

”Neulon itselleni villatakkeja ja villapaitoja. Yhdessä vaiheessa tuli neulottua paljon sukkia, mutta nyt perheeni ja lähisukuni on hyvin sukitettu.

Välillä teen vaikeita neuleita, joissa pitää koko ajan laskea silmukoita. Siinä ei tule mietittyä työasioita. Helppoa käsityötä tehdessä taas saatan tarkoituksella jäsennellä mielessäni jotain työasiaa.

Olen hurahtanut käsinvärjättyihin lankoihin. Olen tehnyt värjäyskokeiluja, mutta pääosin ostan muiden värjäämiä lankoja. Tilaan niitä ulkomailta ja aina matkoillakin minun pitää päästä paikalliseen lankakauppaan.

Löydän ideoita ja inspiraatiota Instagramista, missä seuraan neulesuunnittelijoita, aktiivisia käsityöihmisiä ja lankafirmoja. Jaan itsekin kuvia käsitöistäni.”

2. Liikunta pitää kropan kunnossa

”Käyn jumpassa kolme kertaa viikossa ja välipäivinä vähintään kävelylenkillä. Asumme Lohjalla, ja kotimme vierestä pääsee Lohjanharjun lenkkipoluille.

Kun tulee ikää, hyvän fyysisen kunnon ylläpito on entistä tärkeämpää. Tanssilliset jumpat koreografioineen auttavat minua myös nollaamaan aivot. Samalla ei voi miettiä työasioita eikä räplätä puhelinta.”

3. Marttailussa tapaa kavereita

”Neljä vuotta sitten olin mukana perustamassa kylällemme omaa marttayhdistystä, Muijalan marttoja. Porukkamme oli tutustunut toisiinsa hiekkalaatikon reunalla leikkipuistossa. Lasten kasvettua halusimme edelleen pitää yhteyttä.

Kokoonnumme kerran kuussa, yleensä koulussa tai seurakuntatalossa. Olemme esimerkiksi käyneet teatterissa, askarrelleet onnittelukortteja, tutustuneet papujen viljelyyn ja osallistuneet hyväntekeväisyystempauksiin.

Marttailussa minulle on tärkeintä yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen.”

4. Kukkien kauneus tekee hyvää

”Pidän kovasti kukista. Minulla on niitä melkein aina, vähintään leikkokukkia maljakossa. Pienellä, helppohoitoisella rivitalopihallamme kasvaa muun muassa tulppaaneja ja vuorenkilpiä. Lempikukkiani ovat tällä hetkellä pioni ja lemmikki.

Kukat tuovat arkeeni kauneutta ja värejä. Talvella omia kukkavalokuvia on kiva katsella Instagramista, muistella kesää ja haaveilla seuraavasta keväästä.”

5. Matkailu irrottaa tutuista kuvioista

”Lähden perheeni kanssa ulkomaanmatkalle pari kertaa vuodessa. Turistinähtävyyksien katselun ja luonnossa oleilun lisäksi teemme matkakohteessa myös arkipäiväisiä juttuja, kuten käymme ruokakaupassa ja laitamme ruokaa.

Matkat ovat irtiottoja. Olen utelias ja haluan nähdä, mitä kaikkea tällä maapallolla on. Vaikuttavia kohteita ovat olleet esimerkiksi Uusi-Seelanti ja Madeiran saari.”

6. Kirjan teko on pitkäaikainen haave

”Kirjoitan kirjaa työn organisoinnin muutoksesta. Käsittelen sitä, miten eri vuosikymmenten johtamiskäytännöt ovat vaikuttaneet työn tekemiseen. Esimerkiksi tietyt 1970-luvun byrokraattiset käytännöt näkyvät työelämässämme edelleen.

Kirja on pitkäaikainen haaveeni. Kokoan samoihin kansiin tekemäni tutkimukset ja tähänastisen työurani.

Kirjoittaessa saan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Olen tehnyt kymmenen vuotta intensiivistä projektityötä, jossa seuraava projekti alkaa ennen kuin edellinen ehtii loppua.”

Työn imulla tarkoitetaan myönteistä tunne- ja motivaatiotilaa työssä. Sen kokeminen on tärkeää ihmisen hyvinvoinnille, ja se on yhteydessä työntekijän terveyteen. Työn imuun liittyy kolme hyvinvoinnin ulottuvuutta: tarmokkuus, omistautuminen ja uppoutuminen.

Kysyimme kolmelta Työterveyslaitoksen asiantuntijalta, mikä saa heidät kokemaan työn imua:

  1. Mikä työssäsi on erityisesti innostanut sinua viime aikoina?
  2. Millaisiin asioihin uppoudut työssäsi niin, että aika kuluu melkein huomaamatta?

Erityisasiantuntija Pauliina Mattila-Holappa Työterveyslaitoksesta

Pauliina Mattila-Holappa, erityisasiantuntija

Mattila-Holappa on psykologi, jonka väitöskirja on juuri valmistumassa. Se käsittelee nuorten aikuisten mielenterveyshäiriöistä johtuvaa työkyvyttömyyttä.

1. ”On innostavaa nähdä, että omia tutkimustuloksia hyödynnetään päätöksenteossa. Tuntuu hienolta myös, jos näkee yrityksissä käyttöön otettujen päätösten vaikuttavan yksittäisen ihmisen elämään. Päätökset ja käytännöt voivat vaikuttaa esimerkiksi niin, että työntekijä pystyy olemaan töissä terveydellisistä rajoitteista, kuten erilaisista sairauksista ja mielenterveyshäiriöistä, huolimatta.

Olen tavannut pitkään työttömänä olleita ihmisiä, jotka ovat osallistuneet hankkeisiin, joiden kautta heidän elämänsä on muuttunut.”

2. “Uppoudun työhöni eniten, kun saan ensimmäiset tulokset uudesta tutkimusaineistosta. Kiinnostavin vaihe on, kun pääsen tutkimaan tuloksia tarkemmin ja näen, ovatko ne menossa samaan suuntaan kuin aluksi on ajateltu. Aika hurahtaa nopeasti myös kirjoittaessa.”

Tutkimusprofessori Mikko Härmä Työterveyslaitoksesta

Mikko Härmä, tutkimusprofessori

Härmä on taustaltaan lääkäri. Hän tutkii ikääntymistä, työaikoja ja unta.

1. “Innostavinta on, jos työstäni on ollut hyötyä työpaikoilla tai koetaan, että tiedontarpeeseen on vastattu. Iloa tuottaa myös se, että on itse pystynyt tuottamaan raportin pitkän tutkimustyön jälkeen. Erityisesti, jos on omasta mielestään onnistunut työssä ja lisäksi kokee, että se on ollut hyödyllistä muille. Tieteellisen mielenkiinnon lisäksi tuotamme tietoa parantaaksemme muiden hyvinvointia.”

2. “Kirjoittamisen parissa aika kuluu huomaamatta, erityisesti tieteellisiä artikkeleita tehdessä. Ajantaju karkaa helposti raportteihin syventyessä. Varsinkin kotona etätöissä on helpompi keskittyä ja huomaa yhtäkkiä, että onkin kulunut pari tuntia kauemmin kuin on suunnitellut.“

Erikoistutkija Kirsi Jussila Työterveyslaitoksesta

Kirsi Jussila, erikoistutkija

Jussila on tekniikan tohtori. Hänen erikoisalaansa ovat suojautuminen, suojavaatetus ja kylmässä työskentely.

1. “Monipuolisuus ja työtehtävien vaihtelevuus tekevät työstäni mielenkiintoista. Välillä teen mittauksia laboratoriossa tai kentällä ja välillä saan verkostoitua kansainvälisesti. Teen paljon projektityötä eri aihealueista ja eri ammattiryhmien kanssa. On kiinnostavaa tutustua useaan eri toimialaan ja työntekijöihin. Parasta on ollut päästä kentälle seuraamaan muun muassa sotilas -ja pelastusalan, kaivostyöntekijöiden ja eräoppaiden työtä.”

2. “Aika voi kulua huomaamatta, kun luen mielenkiintoista dataa tai teen mittauksia. Välillä uppoudun esimerkiksi kirjallisuuden etsimiseen.”

 

Jutun tekijät ovat Työterveyslaitoksen kesäharjoittelijoita.