Salliva suhtautuminen epäonnistumisiin on yksi merkki siitä, että työyhteisö on psykologisesti turvallinen. Siellä saa siis olla turvallisin mielin oma itsensä, tuoda esiin mielipiteensä ja ajatuksensa.
”Perinteinen tapa suhtautua virheisiin on se, että niitä pitää välttää. Mokaaminen hävettää, mikä johtaa virheen peittelyyn”, sanoo erityisasiantuntija Kirsi Yli-Kaitala Työterveyslaitoksesta.
Yli-Kaitalan mielestä epäonnistumisissa on kuitenkin iso mahdollisuus oppimiseen. Se jää hyödyntämättä, jos virheistä ei puhuta. Voidaanko seuraavalla kerralla onnistua paremmin, jos saatua kokemusta ei jaeta eikä pohdita?
Psykologinen turvallisuus on esillä Työterveyslaitoksen Yhteensattumia-hankkeessa, jossa tunnistetaan sattuman tuomia mahdollisuuksia asiantuntijatyöpaikoilla. Sen tuotoksena on syntynyt digiopas Pelotta töissä – psykologinen turvallisuus työyhteisössä.
Kaikenlaisia virheitä ei pidä hyväksyä
Pelon ilmapiiri johtaa vaikenemiseen. Hiljaisuuden taustalla voi olla ajatus siitä, että virhettä käytetään työyhteisössä tekijäänsä vastaan.
Virheistä puhuttaessa pitää toki muistaa, että niiden seuraukset vaihtelevat eri aloilla ja erilaisissa töissä. Esimerkiksi sairaalassa tehty virhe voi pahimmillaan vaarantaa potilaan hengen. Kokeilevaan ja uutta luovaan työhön epäonnistumiset kuuluvat väistämättä.
Psykologisen turvallisuuden tiedetään vahvistavan muun muassa oppimisen kulttuuria ja työhyvinvointia. Kaikkiin virheisiin ei silti pidä suhtautua hyväksyvästi:
”Jos joku on rikkonut työpaikan sääntöjä tai tehnyt jotain eettisesti arveluttavaa, asiaan pitää tietysti puuttua. Kun kaikki tietävät sallitun käyttäytymisen rajat, rikkomuksiin puuttuminen ei heikennä psykologista turvallisuutta”, Kirsi Yli-Kaitala korostaa.
Yllättävät käänteet kuuluvat työhön
Psykologisesti turvallisessa työyhteisössä on helppo hengittää ja tehdä töitä. Sellaista ilmapiiriä ei voi kehittää irrallaan organisaation muusta toiminnasta. Työyhteisössäkin se vaatii aikaa, hyviä vuorovaikutustaitoja ja omien motiivien ymmärtämistä.
Esihenkilö voi luoda virheistä oppimisen ilmapiiriä esimerkiksi näin:
- Tuo esiin omia puutteitasi.
- Kysy tarvittaessa neuvoa ja pyydä apua.
- Ota vastuu tekemistäsi virheistä.
- Osoita, että haluat kaikkien äänen kuuluviin työyhteisössä.
- Tunnista tilanteita, joihin liittyy pelkoa.
- Sano ääneen, että virheet ja yllättävät käänteet kuuluvat työhön.
- Rohkaise kokeilemaan uutta ja kohtaamaan vastoinkäymisiä.
- Kannusta jakamaan epäonnistumisia ja oppimaan niistä yhdessä.
- Kiitä hyvästä yrityksestä ja ponnisteluista.
Virhe ei vie ihmisen kyvykkyyttä
Työyhteisön jokainen jäsen on osaltaan luomassa joko turvallista tai pelon ilmapiiriä. Pienilläkin ilmeillä, eleillä ja sanoilla on merkitystä. Kirsi Yli-Kaitala ehdottaa ajattelutavan muuttamista tähän suuntaan:
Hyväksyn sen, että epäonnistun välillä. Se ei vähennä ammatillista osaamistani eikä kerro siitä, mihin pystyn. Suhtaudun ymmärtäväisesti myös työkavereiden mokiin. Niissäkin on usein kyse ympäristössä tapahtuvista muutoksista ja asioista, joita on vaikea ennakoida.
Jos epäonnistumisista puhuminen tuntuu vieraalta, sitä voi kokeilla Ruusu, nuppu & piikki -menetelmällä:
- Jokainen kertoo vuorollaan kolme asiaa esimerkiksi työviikostaan tai -kuukaudestaan.
- Ruusu on asia, joka sujui hyvin.
- Nuppu on asia, joka herättää toivoa tai innostaa.
- Piikki on asia, joka ei mennyt kovin hyvin tai epäonnistui.
Tällaiseen kolmen kokonaisuuteen yksi epäonnistuminen sujahtaa helposti eikä korostu liikaa.
”Kun joku avautuu omista epävarmuuksistaan ja puutteistaan, se saa muutkin avautumaan omistaan. Jo tämän mekanismin tiedostaminen voi saada työyhteisössä jotain hyvää liikkeelle”, Yli-Kaitala sanoo.
Marja Sarkkinen
MaSarkkinen
(2)
Kommentit (2)
Tsiisus |
Todella kiinnostava aihe. Mutta vähän ikävältä tuntui taas se, että sosiaali- ja terveysalalla työskentelevät mainittiin esimerkkinä alasta, jota tämä aihe ei koske. Me emme saa tehdä virheitä. Tämä iskostuu meihin jo opiskelijoina. Virheen pelko työssä on koko ajan taustalla. Pieniinkin mokiin suhtaudutaan todella tuomitsevasti. Vahva hierarkia elää ja voi hyvin edelleen. Itse meinasin nuorena hoitajana lamaantua syyllisyyden alle, jos olin tehnyt jotain väärin. Jälkeenpäin ajatellen moni syyllistäminen oli aivan kohtuutonta tekoon nähden. Virheitä ei käsitellä juuri muuten kuin etsimällä syyllinen ja tuomitsemalla. Johdolta on turha odottaa minkäänlaista avausta asiasta, johtaminen meillä on teknistä asioiden hoitamista. Korkeintaan virheistä huomautetaan raportilla ja kehoitetaan tarkkuuteen. Pelon ilmapiiri tekee sen, että omia virheitä voi olla lopulta vaikea myöntää. Varsinkin silloin, kun työkokemusta on jo kertynyt, silloinhan pitäisi jo osata. Tämä jos mikä voi pidemmän päälle vaarantaa potilasturvallisuuden.
Jotenkin tuntuu, että juuri meidän alalla tätä ajattelua tarvittaisiin kipeästi. Varsinkin nyt, kun työ on monella hoitajalla ollut pian vuoden entistä raskaampaa. Kukaan ei halua vaarantaa potilasturvallisuutta. Mutta mekin olemme vain ihmisiä.
Kirsi Yli-Kaitala TTL |
Kiitos kommentista ja pahoittelut, että haastattelustani jäi se vaikutelma, että virheet eivät olisi sosiaali- ja terveysalalla sallittuja. Näin ei pitäisi olla vaan kaikkeen inhimilliseen toimintaan liittyy virheitä. Sosiaali- ja terveysalalla psykologisen turvallisuuden merkitys korostuu, eli yhteisöstä pitäisi löytyä tukea virheiden jakamiseen eikä virheistä, tai niistä kertomisesta, saisi seurata rangaistusta. Psykologista turvallisuutta mm. sairaalaympäristössä tutkinut Amy Edmondson onkin tuonut esiin, kuinka osastoilla, joissa on korkea psykologisen turvallisuuden taso (eli mm. virheiden kertomiseen on matala kynnys), virheitä raportoidaan enemmän. Tästä seuraa yhdessä oppimista, mikä taas edistää potilasturvallisuutta. Asia, mikä haastattelustani jäi puuttumaan koskien sosiaali- ja terveysalaa on, että juuri niillä psykologisen turvallisuuden kehittämiseen pitäisi erityisesti panostaa ja kehittää ilmapiiriä turvallisempaan suuntaan.