Työkaverilla on syöpä – kysy kuulumisia, älä pelkästään sairaudesta

Osallistu

Sairastuneen työkaverin kohtaamiseen ei ole yleispäteviä ohjeita. Tärkeintä on muistaa, että hän on sama ihminen kuin ennenkin. Työyhteisön ja työterveyshuollon kannattaa pitää häneen yhteyttä myös sairausloman aikana.

Joka kolmas suomalainen sairastuu syöpään jossain elämänsä vaiheessa. Vuosittain Suomessa todetaan noin 33 000 syöpää, ja lähes kaksi kolmesta sairastuneesta paranee.

”Syövästä pitäisi puhua enemmän nimenomaan niin, että se koskettaa monia eikä siihen kuole”, sanoo Tuuli Mähönen.

Mähönen toimii työelämäkoordinaattorina Pirkanmaan Syöpäyhdistyksen ja Suomen Syöpäpotilaat ry:n hankkeessa Elossa ja osallisena, myös työelämässä. Hän tapaa syöpään sairastuneita yksilöohjauksessa ja vetää syöpäpotilaiden vertaisryhmiä, joiden tarkoitus on tukea työhön palaamista ja työssä jaksamista.

Kun Mähönen pohtii asiakkaiden kanssa työhön paluuta, esiin nousee usein, että työterveysneuvottelu jännittää. Työpaikan työkyvyn tuen mallissa kuvataan, milloin neuvottelu järjestetään ja mitä se sisältää.

”Yleensä asiakkaan jännitys johtuu tiedonpuutteesta. Pelkoon auttaa se, että käymme yhdessä läpi neuvottelun perusteita, työntekijän oikeuksia ja tavoitteita.”

Mähösen mukaan työhön paluu sujuu hyvin, jos työ tarvittaessa joustaa. Pitkältä sairauslomalta palaava voi tarvita työajan lyhentämistä, uudenlaisia työtehtäviä, lisää etätyötä, pidempiä taukoja tai muuta työn muokkausta.

Puhelu työterveyshoitajalta?

Syöpäpotilaan onnistunut paluu työelämään on paljon muutakin kuin työnkuvan tai työajan joustoa.

On tärkeää, että tieto kulkee työntekijän, syöpää hoitavan tahon ja työterveyshuollon välillä. Työterveyshuollon on hyvä olla tietoinen tilanteesta, vaikka vastuu syövän hoidosta on muualla.

Monet Tuuli Mähösen tapaamat syövän sairastaneet ovat kertoneet, että he toivoivat työterveyshuollon pitävän yhteyttä jo sairausloman aikana. Mieluiten yhteyttä voisi ottaa työterveyshoitaja puhelimitse.

”Minä näen tässä kehittämisen paikan. Työterveyshoitajilla voisi olla kysymyslista tai ohjenuora, mitä sanoa syöpäpotilaalle, mitä ottaa puheeksi ja miten kysyä vointia oikealla tavalla, ehkä myös työhön paluu huomioiden.”

Yhteydenpito viestii välittämisestä

Miten työyhteisön pitäisi suhtautua sairastuneeseen?

Tuuli Mähönen on huomannut, että asiakkaiden vastaus lähes aina on ”normaalisti”. Sairastunut haluaa tulla kohdatuksi samana ihmisenä kuin ennenkin, ei pelkkänä syöpäpotilaana. Toki ymmärrystä ja empatiaa kaivataan.

Yhteydenpito työpaikan kanssa sairausloman aikana helpottaa myös työhön paluuta. Vähintään esimiehen puhelu on tarpeen, mutta työkaveritkin voisivat soittaa.

”Tietysti sairastuneet ovat erilaisia, samoin työpaikan ihmissuhteet. Kannustan siltti soittamaan, sillä eihän puheluun ole pakko vastata”, Mähönen miettii.

”Vaikka rankoissa hoidoissa käyvä ei jaksaisi vastata puhelimeen, hänestä voi tuntua hyvältä jo sekin, että näkee työkaverin soittaneen. Tietää, että välitetään.”

Sairaus voi vaikuttaa pitkään

Työelämäkoordinaattori Tuuli Mähönen haluaa nostaa esille myös sen, että monilla syöpään sairastuneilla on hoidoista tai itse sairaudesta johtuvia pitkäaikaisvaikutuksia. Nekin tulisi muistaa työelämään palatessa.

”Esimerkiksi niin sanotuista sytoaivoista puhutaan liian vähän, mutta tutkimusten mukaan sytostaattihoidot voivat vaikuttaa muun muassa muistiin ja keskittymiskykyyn”, Mähönen sanoo.

Hän toivoo, että syöpäpotilaat saisivat työterveyshuollosta apua pitkäaikaisvaikutuksiin matalalla kynnyksellä ja tarpeeksi pitkään.

”Jotkut kantavat syöpää mukanaan loppuelämän. Työterveyshuolto tarvitsee yhä paremmat valmiudet kohdata syöpä ja sitä sairastavat.”

Sama ihminen kuin ennenkin

”Työkaverin sairastuminen on aina yksilöllinen ja ainutkertainen tilanne. Siihen vaikuttavat muun muassa sairastumisen ajankohta, sairauden vaihe ja monet muut asiat”, sanoo työterveyspsykologi Tiina Koivisto Työterveyslaitoksesta.

Työkaverin sairastuminen koskettaa koko työyhteisöä, mutta eri tavoin. Sairastunut työkaveri voi olla paitsi läheinen työkaveri myös tärkeä ystävä, toiselle taas etäisempi työyhteisön jäsen.

Sairastuneen kohtaamiseen ei voi antaa yleispäteviä ohjeita. Ensisijaista on muistaa, että kollega on sama ihminen kuin ennenkin.

  1. Kuuntele aktiivisesti. Pienet eleet ja ilmeet kertovat, että välität. Tärkeää ei ole se, mitä itse olet seuraavaksi sanomassa.
  2. Kysy kuulumisia. Joskus sairastunut haluaa kertoa sairaudestaan, joskus taas muista asioista. Älä siis kysy pelkästään sairaudesta.
  3. Osoita myötätuntoa. Kun työkaveri sairastuu, moni kokee hämmennystä ja avuttomuuden tunnetta. On vaikea pukea sanoiksi, mitä mielessä liikkuu. Joskus riittää, että sanoo: En tiedä, mitä sanoisin. Myös hiljaisuus on hyväksyttävää, aina ei tarvitse puhua.
  4. Ole läsnä ja kohtaa. Jos kohtaamisen jälkeen pelkäät sanoneesi jotain loukkaavaa, kannattaa palata asiaan ja pahoitella. Useimmat asiat selviävät kyllä puhumalla.
  5. Ota yhteyttä. Vaikka vakavasti sairastunut ei ehkä jaksa itse kirjoittaa tai soittaa, hän todennäköisesti ilahtuu yhteydenotostasi. Joskus pelkkä puheluun vastaaminen voi olla liikaa vaadittu. Saapunut puhelu kuitenkin viestii välittämisestä ja siitä, että työyhteisö odottaa häntä takaisin.
  6. Ole ymmärtäväinen. Pidä mielessä ja ymmärrä, että sairastuneen mieliala ja vointi voivat vaihdella päivästä toiseen.
  7. Salli yksityisyys. Työkaverin päätös olla puhumatta sairaudestaan on hänen valintansa, jota tulee kunnioittaa. Jos sairaudesta liikkuu huhuja eikä hiljaisuus tunnu luontevalta, voi asiasta hyvin kysyä suoraan. Pitääkö tällainen ikävä tieto paikkansa? Voit kysyä, haluaako työkaveri kertoa asiasta.
  8. Kunnioita sairastuneen arviointikykyä. Anna työkaverisi itse määritellä, mihin hänen voimavaransa työssä riittävät ja mihin eivät. Jos työtehtävien muokkaus on tarpeen, siitä sovitaan esimiehen kanssa. Tässä työterveyshuolto on hyvä tuki.

Sinikka Tierna @TiernaSi

Tuuli Mähönen ja Tiina Koivisto ovat mukana keskustelemassa aiheesta ”Älä katso ohi – sairastuneen työkaverin kohtaaminen” Työterveyspäivillä Tampereella keskiviikkona 12.9.2018.

Toimituksemme suosittelee

Tutustu myös:
Kommentointi (1)

Mitä ajatuksia juttu herätti? Osallistu keskusteluun tässä.

Kommentit (1)

Kukko |

Henkilöstöjohtaja ei ole vuodenkaan työskentelyn jälkeen ottanut yhteyttä ja toivottanut tervetulleeksi. Sen sijaan tuli ilmoitus, että työni on jatkossa osa-aikaista.

Tuoreimmat jutut

Millainen luontoympäristö tai maisema tulee mieleesi, jos muistelet rauhoittavaa tai kaunista näkymää? Ensimmäiseksi mieleen nousevaa ja itselle merkittävää luontonäkymää kutsutaan mielimaisemaksi.

Se voi liittyä vaikkapa lapsuuden asuinpaikkaan, lähimetsään tai kesämökin rantaan. Mielimaisemia voi olla useita, ja niitä voi tulla uusia elämän varrella.

Mielipaikkoihin mennään esimerkiksi selvittämään ajatuksia, rauhoittumaan tai käsittelemään huolia ja pettymystä.

Kokeile, toimisiko mielimaisemasi kuvittelu rentoutushetkenä:

  1. Mieti, millainen maisema tulee mieleesi rentona, turvallisena ja miellyttävänä paikkana.
  2. Kuvittele maisemaa, näkymää, värejä, tuoksuja ja ääniä.
  3. Mitä tunnet kehossasi? Millaisia ajatuksia tulee mieleen?
  4. Miten voisit käyttää mielimaisemaa voimavarataitona?
  5. Missä tilanteissa voisit hyödyntää paikan tuottamaa rauhallisuutta tai mielihyvää?
  6. Hakeudu mahdollisimman usein mielipaikkaasi tai muuhun samankaltaiseen maisemaan.

 

Lähteenä on käytetty Sirpa Arvosen kirjaa Metsämieli – luonnollinen menetelmä mielentaitoihin (Metsäkustannus, 2014).

Työelämän muutokset näkyvät aina työntekijöiden arjessa – niissä haasteissa, joita he joutuvat ratkomaan. Kun kamppailee oman jaksamisensa kanssa, kannattaa muistaa, että kyse voi olla työn vaatimusten muuttumisesta. Siitä ei pidä syyllistää itseään, sanoo tutkimusprofessori Ari Väänänen Työterveyslaitoksesta.

Tämä ajatus nousee esiin, kun tarkastelee työelämää ja isoja rakenteellisia muutoksia useiden vuosikymmenien aikavälillä.

Väänäsen johtamassa hankkeessa tutkittiin psyykkisen haavoittuvuuden nousua suomalaisessa työelämässä yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä.

Opettajia koskeva tutkimusaineisto koostui Opettaja-lehden kirjoituksista 1930-luvun lopulta aina 2010-luvulle asti.

”Opettajat ovat yksi ammattiryhmä, joka on ollut olemassa koko sen ajanjakson, jolloin Suomi muuttui nykyaikaiseksi yhteiskunnaksi. Heidän työnsä ja siinä koetut ongelmat ovat usein kytkeytyneet työelämän muutokseen.”

Tutkijat kävivät läpi kaikenlaisia tekstejä mielipidekirjoituksista kolumneihin ja pakinoihin. Väänäsen mukaan arkistomateriaali on kuin aikamatka. Lehtikirjoitukset ovat syntyneet omana aikanaan ja kuvaavat sitä puhtaasti.

Kyläyhteisön väkevä nostaja

Ennen toista maailmansotaa ja vielä 1950-luvun lopulle saakka elettiin maaseutu-Suomessa. Opettajat työskentelivät kylissä, ja usein opettaja oli yhteisönsä koulutetuin henkilö – ehkä papin lisäksi.

”Opettajalla oli monia rooleja. Hän oli ihannekansalainen, raittiusihminen, sivistyksen tuoja, joka opetti kyläläisille sellaisiakin asioita, jotka eivät liittyneet lasten koulunkäyntiin”, Ari Väänänen sanoo.

Opettajan asema näkyy vuonna 1938 julkaistusta kirjoituksesta:

Tuo harmaapää kuuluu olevan paikkakunnan opettaja. Hän, niin minulle kerrotaan – on ollut siinä kylässä alun neljättäkymmentä vuotta. Suurin osa pitäjäläisistä onkin hänen vanhoja oppilaitaan. Tässä salissakin melkein kaikki. Kesäinen juhla saa odottamattani silmissäni valtavat mittasuhteet. Tuo opettaja kasvaa ympäristönsä väkeväksi tueksi, nostajaksi, taluttajaksi.

Väänäsen mukaan kansankynttilän rooli saattoi olla opettajalle myös raskas. Ehkä se oli yksi syy siihen, että moni lähti kesäksi pois kyläyhteisöstään. Oman ammattikunnan lehdessä näkyi itseironiaakin:

”Sotien jälkeen oli pilakuvia ja ronskia pakinointia siitä, että opettaja on hyväuskoinen hölmö, joka käy esiintymässä ilmaiseksi kaikenlaisissa iltamissa. Hanurinsoittajakin saa palkkaa, mutta illan päätteeksi opettaja polkee kotiinsa rämällä pyörällään. Pilakuvassa hänet ajettiin vielä autolla kumoon piikkilankaan.”

Kurinpalautus vai uusi tapa toimia?

Kun Suomi alkoi kaupungistua, opettajatkin muuttivat sankoin joukoin kaupunkeihin. Enää opettaja ei ollut yhteisönsä keskipiste.

1950-luvulta 1960-luvulle ulottuvassa vaiheessa vanha opettajan toimintamalli kolisi vastakkain uusien ihanteiden kanssa. Tuli nuorisokulttuuriin liittyvää levottomuutta ja kurinpito-ongelmia, joita sitten käsiteltiin opettajien lehdessä.

”Ratkaisuksi tarjottiin kurinpalautusta, mutta toisaalta keskusteltiin paljon siitä, että opettajien pitää ottaa huomioon yhteiskunnan muuttuminen ja ryhtyä toimimaan luokkahuoneessa uudella tavalla. Murrosvaiheessa nämä ääripäät kävivät kamppailua, mutta moni opettaja oli ajatuksineen niiden välissä”, Ari Väänänen kertoo.

Uudistusmielinen suuntaus voitti lopulta, ja 1970-luvulla aloitettiin peruskoulujärjestelmän luominen. 1990-luvulla ihanteeksi nousi opettaja, jolla on hyvät sosiaaliset taidot.

Tunteita pitää ymmärtää ja hallita

Opettajan työstä on tullut yhä enemmän ”tunnetyötä”, johon kuuluu oppilaiden yksilöllisyyden huomioiminen sekä tunteiden ja tunneilmaisun hallinta. Hän on pikemminkin valmentaja kuin auktoriteetti.

Jotta opettaja voisi kohdata lapsen kokonaisena ihmisenä, hän tarvitsee vuorovaikutustaitoja. Hänen tulisi myös koko ajan kehittää omaa itsetuntemustaan. Kun oppii tunnistamaan ja ymmärtämään omia tunteitaan, osaa paremmin ymmärtää myös muita. (Opettaja-lehti, 2001)

Ari Väänäsen mukaan koulun demokratisoituminen on vaikuttanut opettajien jaksamiseen sekä siihen, millaisia toimintatapoja ja selviytymiskeinoja he käyttävät. Esimerkiksi työnohjauksen ja stressinhallinnan tarve on kasvanut.

Uudenlaisista paineista kertoo alanvaihtajan kirjoitus vuodelta 2010:

Oma opettajanurani on katkolla siksi, etten jaksa enää kasvattaa huonokäytöksisiä ja kurittomia oppilaita. Olen kokeillut kaikki konstit, joita kokeneemmat kollegat ja alan kirjallisuus ovat suositelleet. Kasvattajaksi ja kurinpitäjäksi minusta ei ole, sillä intohimoni on opettaa, ei toimia poliisina, vartijana tai sosiaalityöntekijänä.

Tunnetyö altistaa stressille

Tunnetyö on lisääntynyt muissakin töissä, kun maaseudulta ja teollisuudesta on siirrytty asiakaspalvelu- ja ihmissuhdeammatteihin. Tunnetyöläisen tehtävänä on monesti suotuisan ”tunneilmaston” luominen.

”Tunnetyössä tuote on jotain, joka liittyy asiakkaan myönteisiin tunteisiin sekä omien tunteiden hallintaan ja ohjaamiseen. Myös asiantuntijatyössä tarvitaan usein tunnetaitoja, kun toimitaan erilaisissa verkostoissa ja ryhmissä. Kyse on yhteistyöhön ja työn sujuvuuteen liittyvistä asioista”, Ari Väänänen sanoo.

Vaikka tunnetyö on uudehko sana, se ei tarkoita, etteikö tunteisiin liittyvää työtä olisi tehty ennenkin – ainakin tietyissä ammateissa. Esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden lehdissä on kirjoitettu tunnetyöhön liittyvästä taakasta jo 1950-luvulla.

Tunnetyön tiedetään altistavan stressille. Väänänen korostaa silti, ettei hänen tutkimansa ”mielen haavoittuvuus” ole työelämässä uusi ilmiö:

”Työikäisillä on ollut pahaa oloa aikaisemminkin. Työelämä ja suomalainen kulttuuri ovat kuitenkin muuttuneet niin, että siitä pystytään nyt puhumaan enemmän. Toisaalta työtehtävien muuttuminen on johtanut siihen, että töissä on vaikea pärjätä, jos mieli ei ole kunnossa.”

Työssä leipiintyminen eli tylsistyminen tai boreout on yksi työpahoinvoinnin ilmiö. Leipiintyneen työstä puuttuu innostus, eikä tekeminen tunnu merkitykselliseltä. Kyse on siitä, että työntekijä ei pääse täysin hyödyntämään kapasiteettiaan.

Leipiintymisestä puhuminen saattaa tuntua kiusalliselta: Mitä jos minua pidetään laiskana tai huonona työntekijänä? Uskallanko kertoa leipiintymisestäni esimiehelle, vaikka asioiden korjaaminen parantaisikin tehokkuuttani?

Tutkija Lotta Harju heittää esimiehille haasteen: esimiehen pitäisi pyrkiä luomaan avoin, reilu ja luottamuksellinen ilmapiiri. Se on usein pitkän prosessin tulos – avoimuutta ei ole mahdollista rakentaa esimerkiksi yhdellä kehityskeskustelulla.

Harju nostaa esiin myös palvelevan johtamisen käsitteen:

”Työntekijöiden pitäisi kokea, että he voivat mennä puhumaan esimiehelle itseään vaivaavista asioista ilman pelkoa leimaantumisesta tai negatiivisista seuraamuksista.”

”Miten antaisin parasta osaamistani?”

Työpaikalla olisi hyvä olla yhteinen näkemys siitä, että kaikki saavat käyttää kykyjään parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä hyödyttää sekä työntekijää että työnantajaa.

”Tylsistymistä kokeva työntekijä voi esimerkiksi kysyä esimieheltään, miten voisi antaa parasta osaamistaan entistä enemmän”, Lotta Harju vinkkaa puolestaan työntekijöille.

Joskus on toki niin, että työntekijä on vain väärässä työssä. Sekin tilanne on hyvä osata tunnistaa.

Järkevä organisointi auttaa

Esimies voi osaltaan vaikuttaa siihen, että leipiintymistä aiheuttavat rutiinityöt jakautuvat tasaisesti työntekijöiden kesken. Yksinkertaisinta tämä on silloin, kun työtehtäviä jaetaan ylhäältä alas.

Lotta Harjun mukaan myös työntekijöiden keskenään organisoimien tehtävien jakautumiseen on hyvä kiinnittää huomiota. Yhä yleisempää tosin on, ettei esimies kovin paljon puutu töiden organisointiin.

”Työtehtävien määrällisen jakautumisen lisäksi huomiota tulee kiinnittää myös työtehtävien laadulliseen jakautumiseen”, Harju huomauttaa.

Työnkuvista voi tehdä tuunattavia

Työtehtävät kannattaa suunnitella siten, että niitä voisi mahdollisimman pitkälle muokata työntekijälle sopivaksi. Siinä missä toinen työntekijä kaipaa jatkuvasti uusia haasteita, toinen saattaa kaivata rauhaa keskittyäkseen yhteen asiaan.

”Kun työ sopii tekijälleen, työntekijä voi paremmin, on motivoituneempi ja kokee paljon työn imua ja vastaavasti vähemmän leipiintymistä. Tämä näkyy usein myös parempana työssä suoriutumisena”, Lotta Harju kertoo.

Työssä tylsistymistä ehkäisee se, että tehtävät suunnitellaan alun perinkin järkevästi. Jos tilanne ajautuu siihen, että työntekijä on jo leipiintynyt työhönsä, on paljon vaikeampi lähteä tekemään muutoksia. Siihen ei välttämättä ole enää virtaa.

Merkityksellisyys on rahaa tärkeämpi

Lotta Harjun mukaan leipiintymisen ehkäisy lähtee ennen kaikkea siitä, että työ tuntuu merkitykselliseltä. Keskeisiin leipiintymisen syihin ei voi suoraan vaikuttaa esimerkiksi pelkästään rahalla.

Hän muistuttaa kuitenkin, että palkka on muiden joukossa yksi voimavara, jonka avulla työn rasitteita voidaan sietää vähän paremmin. Palkkaus voi kertoa työntekijälle työnantajan osoittamasta arvostuksesta, ja sitä kautta palkkaus voi vaikuttaa myös leipiintymiseen.

”Palkka ei yksinään määrittele leipiintymistä. Työn merkityksellisyyden kokemus on keskeinen siinä, tylsistyykö ihminen vai ei”, Harju kiteyttää.

Poistaako digitalisaatio leipiintymisen?

Poistuuko leipiinnyttävä rutiininomainen työ, kun tekoäly ja automatisaatio etenevät yhä pidemmälle? Lotta Harjun mukaan seuraukset ovat toistaiseksi olleet ristiriitaisia.

Teknologinen kehitys on kyllä vähentänyt rutiininomaista suorittavaa työtä, mutta paradoksaalisesti tietotyöhön on tullut lisää leipiinnyttäviä elementtejä, kuten uudenlaista byrokratiaa ja paljon keskeytyksiä.

”Digitalisaation myötä lisääntyneet keskeytykset tietotyössä heikentävät työhön uppoutumista, jota monet kaipaavat töissä.”