Pelkkä kameran käyttö ei tee etäkokouksista yhteisöllisiä – se voi myös kuormittaa

Digitaalinen ympäristö tuo työhön uudenlaisia kuormitustekijöitä. Joku voi kokea esimerkiksi videokameran käytön epämukavaksi. Yhteisöllisyys ei synny kameran avulla, vaan yhteisestä tarinasta, sanoo Liisa Puskala Työterveyslaitoksesta.
-

Työterveyslaitoksen Työpiste-verkkolehti sai viestin lukijalta, joka kokee videokameran käytön etäkokouksissa kuormittavaksi: 

”Kamera päälle, sanotaan työpaikallani. Kameran käyttö häiritsee keskittymistäni palaverin sisältöön. En pidä kuvattavana olosta, mutta kiusallisinta on nähdä ruudun täydeltä tuijottavia kasvoja. Olenko ainoa? Mikä helpottaisi kamerastressiä?”

Pyysimme Työterveyslaitoksen erityisasiantuntijaa, psykologi Liisa Puskalaa ottamaan kantaa. Puskalan erikoisalaa ovat digitalisaatio, johtaminen ja koulutus. Hän toimii valmentajana muun muassa Hybridityö haltuun -valmennuksessa.

”Lukija ei ole yksin kokemuksensa kanssa. Kameran käyttö puhuttaa työpaikoilla. Se tulee esiin joka toisessa etätyöhön liittyvässä keskustelussa”, Puskala sanoo.

Korvaako videokamera fyysiset kohtaamiset?

Liisa Puskala arvelee, että ”kamerapakolla” halutaan vahvistaa yhteisöllisyyttä etätyössä. Kasvojen näkemisen ajatellaan paikkaavan sitä, että satunnaiset kohtaamiset ja käytäväkeskustelut puuttuvat.

Puskala on itsekin suositellut videokameran pitämistä päällä, kun kokoonnutaan pienellä porukalla. Hänestä kamera ei silti sellaisenaan korjaa fyysisten kohtaamisten puutetta.

”Ajatellaan, että meillä on ruudulla 20 ihmisen kasvot. Sitten kaikki kuitenkin katsovat kokouksen kalvoja. Kun huomio ei keskity naamoihin, niin miksi niitä edes pidetään esillä?”

Häntä harmittaa, että virtuaalisessa ympäristössä tapahtuva vuorovaikutus typistetään mustavalkoiseksi ”kamera päällä tai pois päältä” -keskusteluksi. Asia ei ole niin yksioikoinen. Siinä on enemmän sävyjä.

Muita on hyvä moikata omilla kasvoillaan

Kun mietitään kameran fiksua käyttöä, kokousta ei pidä tarkastella yhtenä kokonaisuutena. Kokous on pikemminkin sarja erilaisia toiminnallisia hetkiä. Mitä tietyllä hetkellä ollaan tekemässä? Mikä sen tavoite on? Millaiset käytännöt tukevat sitä?

Liisa Puskalan mielestä kamera on turha, kun asiakeskeisessä kokouksessa paahdetaan läpi agendaa. Väljemmän keskustelun hetkissä kameran avaaminen voi olla paikallaan. Hän antaa työyhteisöille nämä vinkit:

  1. Sopikaa yhdessä, millaiset kamerakäytännöt työporukallanne on.
  2. Kokouksen alussa on hyvä tervehtiä muita omilla kasvoillaan.
  3. Kun toimit kokouksen vetäjänä, pidä kamera päällä, jos kaista riittää.
  4. Kasvojen katselu on mielekästä vain, jos niiden määrä on hallittavissa. Keskustelussa pystyy seuraamaan 4–5 ihmisen ilmeitä.
  5. Jos haluatte ”kasvokkaista” keskustelua kamerat päällä, jakautukaa pienryhmiin tai pareiksi.
  6. Jos työyhteisönne tekee paljon etä- tai hybridityötä, kehittäkää virtuaalifasilitoinnin taitoja. Ne liittyvät ryhmätyön organisointiin verkossa.

Kaikki eivät nauti kuvattavana olosta

Liisa Puskala pitää ymmärrettävänä Työpiste-verkkolehden lukijan kokemusta siitä, että kokousruudulta tuijottavien kasvojen rivistö tuntuu kiusalliselta. Onhan tilanne epäluonnollinen:

”Työpaikan neuvotteluhuoneessakaan emme katso pariakymmentä ihmistä silmiin yhtä aikaa. Valitsemme yhden ihmisen, yleensä puhujan, jota katsomme. Neukkarissa emme myöskään istu 40 sentin päässä toistemme naamoista emmekä joudu katsomaan omaa peilikuvaamme.”

Oman videokuvan näkeminen ei nimittäin ole kivaa – varsinkaan, jos ei ole innostunut olemaan kameran edessä. Jotkut ovat siinä luontevia ja jakavat kuviaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Puskala on miettinyt omaa suhdettaan kuvattavana olemiseen:

”Kävin koulua 80-luvulla. Minusta otettiin kerran vuodessa koulukuva ja sitten rippikuva. Nykyiseen kouluttajan työhöni kuuluu, että minusta on myös kuvallista sisältöä ja tallenteita. Asian kanssa on pitänyt löytää jonkinlainen mielenrauha.”

Etäpalaverissa voi keskustella myös tekstillä

Kameraan liittyvät huolet kertovat siitä, että digitaalinen ympäristö tuo työhön uudenlaisia kuormitustekijöitä. Niistä stressaantuminen ei tee työntekijästä huonoa. Työyhteisö voisi pohtia, millaiset käytännöt lievittävät tällaista digiajan kuormitusta.

Liisa Puskala ehdottaa, että etäkokouksissa käytäisiin keskustelua välillä myös kirjoittamalla, vaikka muutaman hiljaisen minuutin kuluessa. Kaikki pystyvät kirjoittamaan samaan aikaan esimerkiksi chattiin.

Joidenkin asioiden käsittelyyn sopii, että ajatuksia vaihdetaan parin päivän aikana jossain viestikanavassa, kuten Teamsissa, Slackissa tai Flingassa. Kukin saa kirjoittaa hissukseen, omaan tahtiinsa. Kertyneisiin kommentteihin tai kysymyksiin voidaan palata seuraavassa kokouksessa.

”Näin työyhteisön pohtivaiset jäsenet voivat osallistua keskusteluun itselleen luontevammassa rytmissä. Samalla vältetään nopeiden tyrannia, joka usein vallitsee kokouksissa”, Puskala sanoo.

Luottamus ja luontevuus syntyvät ajan kanssa

Liisa Puskala on miettinyt, mistä yhteisöllisyys syntyy verkossa. Ei ainakaan siitä, että kamerat on pakko pitää päällä. Hänestä luottamus ja luontevuus syntyvät yhteisestä tarinasta.

”Yhteinen tarina on sen muistamista, mitä työkaveri on aiemmin kertonut, mistä hän on kiinnostunut ja mitä on tehty yhdessä. Se on sitä, että ymmärtää toista.”

Yhteinen tarina ei synny virallisen agendan kokouksissa, eikä sitä voi pikakelata. Sen syntyminen vaatii aikaa. Kun kollegan kanssa on jo se yhteinen tarina, etäkohtaamisissa ei välttämättä edes tarvita kuvaa. Pelkkä ääni riittää.

”Kokouksesta ei saa yhteisöllistä millään kameratempuilla. Sopivissa tilanteissa ja sopivassa määrin käytettynä kamera on ihan hyvä.”

 

Aiheesta lisää:

Työhyvinvoinnin johtaminen -verkkovalmennus

Hybridityö haltuun -valmennus

Empatia ja digitaidot auttavat etäjohtajaa onnistumaan (Työterveyslaitoksen Työpiste-verkkolehti)

Palaverissa osa työporukasta on kasvotusten, osa etänä – parhaat vinkit? (Työterveyslaitoksen Työpiste-verkkolehti)

Marja Sarkkinen

Avainsanat

etätyö
etäjohtaminen
digitalisaatio
vuorovaikutus

Jaa sisältö somessa!