Lähes kaikilla koulutuksen parissa työskentelevillä ja mediaa seuraavilla on jonkinlainen käsitys tai markkinoitu kuva virtuaalitodellisuuden tarjoamista koulutusmahdollisuuksista. Yleinen ja tarpeettoman rajoittava mielikuva on iskostettu ideaan virtuaalitodellisuudesta todellisen maailman vääristelemättömänä simulaattorina. Syvimpänä tarkoituksena tälle arkipäiväistyvälle teknologialle nähdään oikeasta elämästä poimittujen tilanteiden nuhteeton virtuaalinen jäljentäminen. Tällainen virtuaalitodellisuus on konseptina ymmärrettävän myyvä ja mieltä hivelevä: virtuaalisten tavaroiden siirtelyä, ajoneuvolla ajamista fyysisesti liikkumatta, senttimetrien päästä ihailtavaa fotorealistista silmänruokaa – melkein kuin oikeassa maailmassa. Melkein!
Virtuaalitodellisuuteen rakennettujen koulutusten kaavamaista sapluunaa ohjaa reaalimaailmaa ihannoiva hyperrealismilla kilvoittelu, aina paradoksaalisuuteen asti. Idea onnistuneesta virtuaalitodellisuuskoulutuksesta näyttäytyy helposti fyysiseen maailmaan juurtuneissa mielikuvissa todellisuuden jokaista mahdollista nyanssia neuroottisesti jäljentävänä. Käyttäjälähtöinen ja oppimiskeskeinen suunnittelu jää jalkoihin adrenaliiniryöppyiselle virtuaalielehtimiselle, jonka huikeutta lisätään toinen toistaan teknologiavetoisemmilla vau-kertoimilla mediaseksikkyyden ja rahoituksen takaamiseksi. Alta pilkistävää kömpelöä arkisuutta joudutaan paikkaamaan vauhdilla ja vaarallisilla tilanteilla, kun haaveiden rajoitteet realisoituvat hölmistyneenä seisovaan, ohjeistusta odottavaan koulutettavaan. Visiona siintänyt kiiltokuvamainen futuristisuus, johon astuminen saisi aikaan vaistomaisen markkinointikelpoisen muikean suunavaamisen, näivettyykin tekniseen kädettömyyteen. Omien raajojen käyttö vaatii taas opettelua yksinkertaiseksi kuvitellun liikesarjan suorittamiseen.
Tuoreet ideat eivät ehdi edes suunnittelupöydälle, kun sekä fysiikan lait että visuaalinen ilme on äärirealismiin fiksautuneita visioita varten onnistuttava kopioimaan virtuaaliseen tilaan oikean maailman opein. Onhan nämä ratkaisut jo todettu hyviksi maailmassa, viedään ne vain veeärrään!
Kyseenalaistamaton realismille kumartava melkeinkäyttö on virtuaalitodellisuuskoulutusten kuumin uhkakuva. Virtuaalitodellisuuden latistaminen sinnepäintodellisuudeksi – virtuaalinäennäisyydeksi – luo asioiden todellisuuspohjaa itseisarvoisesti imitoimalla koulutuksille tarpeettomia rajoitteita. Täytyykö virtuaalimaailmaan rakentaa oikean luokkahuoneen ilmentymä, jonne astuminen vaatii virtuaalisen oven avaamisen? Täytyykö virtuaalista ovenkahvaa kääntää päästäkseen tästä ovesta? Pitääkö virtuaalitodellisuuteen istuttaa fyysisen maailman kopio sen oikeine vaivannäköineen ja ilmeisine rajoitteineen, vaikka itse teknologia ei tätä vaadi eikä opetettava substanssi edellytä.
Vastauksiksi viljellään sanoja VR, AR, XR ja immersio: näinhän tätä teknologiaa kuuluu hyödyntää, ja niinhän ne muutkin ovat tehneet – eikö?
Fyysisen maailman säntilliseen mallintamiseen liittyy sen hyödyttömyyden lisäksi selkeä käytettävyyskuilu. Haparoiva eteneminen muuntuu suoraan koulutusmuodon kulueräksi: Koulutuksen pituus kasvaa tarpeettomasti, kun koulutettavan on opeteltava toimimaan tällaisessa virtuaalitodellisuudessa samoin kuin oikeassa ympäristössä, mutta ilman oikean maailman luontaista helppokäyttöisyyttä. Hyperrealismiin pyrkivä ympäristö tuudittaa käyttäjänsä virheelliseen tunteeseen manipulatiivisesta kaikkivoipaisuudesta, jossa asiat toimisivat aivan kuin ilman virtuaalilasejakin.
Epämiellyttävä totuus valkenee käyttäjälle kognitiivisen harhan syntyessä, kun fyysisessä maailmassa opittu toimintalogiikka ei siirrykään sitä naiivisti peilaavaan ympäristöön. Olemattoman virtuaaliovenkahvan kääntäminen vaatii fyysisen maailman kosketuksen puuttuessa käyttäjältä enemmän teknistä tietotaitoa ja ymmärrystä teknologian mahdollisuuksista paikannukseen ja eleiden tunnistukseen kuin maalaisjärkeä tarttua kahvaan ennen sen kääntämistä. Aivojen hämäännys on ilmeinen, kun kahva ei tunnukaan käden alla – mitäs nyt?
Epämääräisesti ilmentyvä ja matkitulta liikeradaltaan haastava toiminnallisuus on joko opetettava tai sitten on luotettava käyttäjän hoksaamiskykyyn ympäröivässä pedagogisessa pakohuonepelissä, jonka syntymistä on edistänyt toiveajattelu virtuaalitilassa liikkuvan ongelmanratkaisutaidoista. Immersiivisyyskertoimet hamuavat kuitenkin taivaita, kun käyttäjäpalautteet isketään pöytään: virtuaalitodellisuudessa turhautuminen oli niin todentuntuista!
Virtuaalitodellisuuden yksisilmäiselle rakentamiselle on vaihtoehtoja, joilla ilmeisiä rajoituksia voidaan väistää. Monimutkainen ja realismia itseisarvoisesti havitteleva ominaisuus on haitallinen, jos käyttäjä ei sitä ymmärrä – oli se kuinka laajalti käytetty tahansa. Erilainen sovelluskohtainen lähestymistapa ei taas ole huono vain, koska pyhitettyä standardia juljetaan rikkoa tai koska oikean maailman vastine tälle ei olisi ilmeinen.
Mitä jos avattavaa ovea ja koko luokkatilaa ei olisikaan? Entä jos opetettavan asian voisi välittää ilman oikean maailman rajoitteita – täysin erilaisessa formaatissa? Jos opetettavana asiana ei ole liikeratojen toistaminen, olisiko mahdollista jättää niiden tekeminen kokonaan pois koulutuksesta yksinkertaistamaan kokemusta ja keskittämään oppimista tärkeämpien asioiden ympärille? Virtuaalitodellisuus tarjoaa luontevimmillaan itseohjautuvan oppimisalustan koulutettavilleen ilman ulkopuolista kouluttajaa. On kestämättömän ironinen tilanne, jos vierellä on oltava opastava henkilö käyttöongelmien varalta. Turhautuneen koulutetun mieleen jäävä anti on köyhimmillään vain virtuaalitodellisuudessa koettu jatkuva epäonnistuminen.
Virtuaalitodellisuuskoulutuksen käyttötarkoitus ja kohderyhmät sanelevat, mikä toiminnallisuus on tarpeen. Yhden koon ratkaisu ei ole sovellettavissa kaikkialle. Suunnittelun on lähdettävä substanssin tarpeista, ei teknologian ominaisuuskavalkadista. Ensimmäinen askel on erottaa todelliset tarpeet oletetuista: onko oikean maailman koulutustilanteen tarkka virtuaalitoistaminen perusteltu tarve vai keinotekoinen pakkomielle? Onnistunutta virtuaalitodellisuuskoulutusta varten on uskallettava haastaa kapeakatseinen perspektiivi virtuaalitodellisuuden simulaatioon pyrkivästä luonteesta. Jokapäiväisiä ilmiöitä sokeasti kopioimalla virtuaalitodellisuus menettää terävimmän kärkensä. Voisiko virtuaalitodellisuus tarjota enemmän kuin ympäröivä maailma?
Työterveyslaitoksen MoSaC-tutkimushanketta varten toteutettu ja myöhemmin Virtuario-koulutusympäristöksi jatkokehitetty virtuaalitodellisuusalusta luotiin haastamaan näkemystä pakotetusta todellisuudenkaipuusta. Vaikka koulutettava asia liittyy oikean maailman riskeihin ja toimintatapoihin, ei jokaisen todellisen maailman ilmiön vieminen virtuaalitodellisuuteen tuo pedagogista lisäarvoa.
On tärkeämpää havaita turvallisuuspuute, ymmärtää sen merkitys ja korjata epäkohta kuin harjoitella virtuaalisesti olemattoman suojaimen pukemista päälleen ilman varsinaista relevanssia opetettavaan asiaan. Kun olennaiset oppimistavoitteet ovat tiedossa, voidaan niiden opettamista jarruttava kömpelö fyysisyysfiksaatio eliminoida ajattelemalla laatikon ulkopuolelta: mitä jos virtuaalitodellisuus tarjoaisikin etua suhteessa oikeaan maailmaan?
Onko virtuaalitodellisuuden käyttö pelkkä oppimisen rasite? Virtuaalitodellisuuteen on mahdollista rakentaa omilla säännöillään elävä innostava ympäristö, joka kannustaa etsimään ja löytämään ratkaisuja todellisen maailman ongelmiin. Onnistunut virtuaalitodellisuuskoulutus minimoi muun muassa oikeassa maailmassa esiintyvät saavutettavuuden haasteet ja fokusoi oppikokemuksen itse asiaan. Huonojen virtuaalitodellisuuskokemusten jälkeen usko toimivaan voidaan palauttaa kokeilemalla onnistuneita ratkaisuja. Vaivatonta! Opettavaista! Hauskaa!
Kun seuraavan kerran kuulet sinulle myytävän virtuaalitodellisuutta todellisuussimulaationa, haasta tämä näkemys: miksi näin olisi oltava?
Kommentointi