Tiivistetään alkuun mielenterveyden häiriöihin liittyvä kuorma, ensimmäinen todellisuus:
Mielenterveyden häiriöt ovat keskeinen syy työkyvyttömyyseläkkeisiin ja sairauspäivärahan saamiseen. Häiriöt korostuvat nuorten työkyvyttömyyden syynä. Mielenterveyssyistä työkyvyttömyys on todennäköisempää nuorilla, toisin kuin muihin syihin, esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinsairauksiin liittyvä työkyvyttömyys.
Mielenterveyden häiriöiden kustannusten on arvioitu vastaavan noin viidennestä Suomen valtion vuosittaisesta budjetista. Ratkaisuksi on esitetty nopeaa terapiaan pääsyä, mutta sitä ratkaisua ei pidetä kestävänä. Miksi ongelmia, jotka syntyvät työelämän rakenteiden myötävaikutuksesta, pitäisi hoitaa yksilön ongelmina?
Ongelma on yhteinen, mutta ratkaisunäkökulmien vuoropuhelu on kuin kaksi magneetin samannimistä napaa hylkimässä toisiaan.
Mitä näyttö kertoo terapiasta työkyvyn tuessa?
Mennään sitten toiseen todellisuuteen:
Kun Kelan kuntoutuspsykoterapia muuttui vuonna 2011 lakisääteiseksi, siitä muodostui toistaiseksi ainoa jokaiselle työikäiselle yhdenvertaisin kriteerein saatava terapiamuoto. Silloin oli niukasti näyttöä terapian hyödyistä työkyvyn tuessa.
Vaikka tutkimusta on nyt enemmän, emme edelleenkään voi sanoa, että terapian ja työkyvyn yhteyttä koskeviin kysymyksiin olisi kattavasti vastattu. Esimerkiksi terapiassa käyneillä mielenterveyden häiriön oireiden ja työkyvyn parantuminen ei täysin korreloi. Millaista hyötyä terapialla siis tavoitellaan?
Toisaalta terapiat, joissa huomioidaan työ, työhön paluun prosessi ja työpaikan tilanne ovat tuloksellisempia kuin terapiat, joissa työnäkökulmaa ei ole. Millaista terapiaa siis tulisi tarjota ja onko sitä saatavilla? Eivätkä kaikki hyödy terapiasta työkyvyn tuessa. Kenelle sitä sitten tulisi tarjota? Mitä tehdään niille, joille terapia ei ole ratkaisu?
Mielenterveyden häiriöistä tulee keskustella
Kun seuraa mielenterveyden häiriöistä käytävää julkista keskustelua, vaikuttaa, etteivät edellä kuvatut kaksi todellisuutta kohtaa.
Monilta osin onkin terveyspalvelujärjestelmän vastuulla arvioida, että tarjottava terapia palvelee asiakkaan tarpeita ja on hoidon maksajankin näkökulmasta tuloksellista. Eli vastuu jälkimmäisen todellisuuden kysymyksiin vastaamisessa on ammattilaisella, ei julkisella keskustelulla.
Mutta julkista keskustelua tarvitaan. Sen avulla yksilön on hyväksyttävää käydä terapiassa. Ilman mielenterveyskysymyksiin liittyvän stigman vähenemistä hoitaisimme inhimillistä kärsimystä edelleen alaselkäkipuna. Keskustelu myös ohjaa huomiota terapiapalveluiden aliresursointiin, joka rajoittaa palveluiden kehitystä ja käyttöönottoa.
Työkyky ei ole vain yksilön ominaisuus
Keskustelun käyminen voi kuitenkin myös luoda illuusion, että mielenterveyden häiriöihin liittyvä kuorma olisi ratkaistu, jos terapiaan vain pääsisi nopeammin.
Tällöin kuitenkin unohdetaan, että työkyky ei ole vain yksilön ominaisuus, vaan kokonaisuus, johon vaikuttavat työpaikan johtamiskäytännöt, työprosessien sujuvuus, työn vaatimukset sekä työyhteisön toimivuus. Toistaiseksi myös tietomme terapian käyttäjäryhmistä ovat repaleisia. Herää kysymys, terapoidaanko väestöryhmiä eri tavoin.
Yhteisen ongelman ratkaisemiseksi olisi hyvä, että kokeilisimme psykodraamasta tuttua terapeuttista menetelmää: roolinvaihtoa. Menetelmä auttaa tutkimaan itseä toisen näkökulmasta ja tarjoaisi siten mahdollisuuden nähdä oman näkökulman vahvuudet ja heikkoudet. Muussa tapauksessa on vaarana, että korjaamme kattoa, kun kosteusongelma muhii alapohjassa.
Lisätietoja:
Lyhytpsykoterapiat osana tulevaisuuden työterveyshuoltoa (Työterveyslaitoksen tutkimushankkeen esittely)
Kommentointi