Kehotärinä

Kehotärinälle voidaan altistua kaivos-, maanrakennus-, maasto-, maatalous-, rakennus-, teollisuus- sekä sotilasajoneuvoissa. Kokokehotärinä ei koske ainoastaan istumatyöntekijöitä, kuten ajoneuvojen kuljettajia, vaan sille voidaan altistua myös seisomatyössä, jolloin tärinä välittyy kehoon tärisevältä alustalta tai koneelta.

Kehotärinälle altistumisen määrään vaikuttavat ajoneuvon, koneen tai alustan tärinän kiihtyvyys ja työskentelyyn kulunut aika. Kehotärinälle altistumiseen vaikuttaa myös suuresti ajoalusta eli maasto sekä ajotapa. Suomessa kehotärinä ei ole mukana ammattitautiluokituksessa, siksi ei rekisteröityjä ammattitauteja esiinny. Ruotsissa korvataan vuosittain kymmeniä kehotärinästä johtuvia ammattitauteja.

Epidemiologisten koko kehon tärinää koskevien tutkimusten tulokset osoittavat, että alaselkäsärky, välilevytyrät ja selkärangan varhainen rappeutuminen ovat yleisempiä altistuneissa ryhmissä kuin altistumattomissa. Kehotärinä lisää mahdollisesti myös nivelrikon riskiä. Säännöllinen altistuminen iskuille, äärimmäisille liikkeille tai matalataajuiselle tärinälle esimerkiksi maastoajoneuvoa ajettaessa saattaa lisätä keskenmenon riskiä. Pitkäkestoinen koko vartaloon kohdistuva tärinä voi lisätä lapsen riskiä syntyä keskosena tai alipainoisena.

Kehoon kohdistuva tärinä ja heilunta aiheuttavat lievempiä oireita kuten liikesairautta, tasapainohäiriöitä ja tapaturmavaaroja. Nämä tärinän vaikutukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Koko kehon tärinä vaikuttaa haitallisesti niska- ja hartiaseudun lihaksiin. Kehotärinän aiheuttaa myös mahalaukun ja suolen toiminnan kiihtymistä.

Vielä ei pystytä määrittämään niin sanottua annos-vastesuhdetta eli kehotärinäannoksen suhdetta sen aiheuttamiin sairauksiin. Siten ei myöskään voida määrittää koko kehon tärinän aiheuttamien sairauksien riskien todennäköisyyttä eri altistuksien suuruudelle ja annokselle. Ammattitautien määritys ei myöskään vielä onnistu.

Tärinäaltistuksen määritys tapahtuu standardin ISO 2631-1 (1997) mukaisesti. Käytännön ohjeita annetaan standardissa EN 14253:2003+A1 (2007). Kehotärinäaltistus määritetään mittaamalla koneen aiheuttama tärinäkiihtyvyys ja arvioimalla päivittäinen altistusaika ja laskemalla tulos annetulla kaavalla tehollisarvona.