Pikaisesti vai paneutuen? – Kehittämistyön haaste arjen aikapaineessa

Kenelläpä olisi työelämässä tänä päivänä liikaa aikaa? Kiire joko tulee tai tehdään; on sälää, päällekkäistä hommaa ja sitten se ”oikea” työ, jolle ei koskaan tunnu olevan riittävästi aikaa. Miten tähän kaikkeen istuu esimerkiksi työn kehittäminen?

Kehittämisestä tuleekin helposti puhkihuudeltu näennäistermi, jolla viitataan kaikenmoiseen hätäiseen puuhasteluun työyhteisöissä. Kouluttajia ja kehittäjiä tilataan ankeampinakin talousaikoina kuin vanhasta tottumuksesta. Vaan eipä niille janttereille sentään kokonaista päivää kannata antaa. ”Jos pitäisitte meidän kokouksen alussa sellaisen maksimissaan tunnin alustuksen tästä aiheesta – kun meillä suunnitellaan isoa organisaatiomuutosta ja aika on vähän kortilla kaikilta!” Palveluntarjoaja vastaa siihen toki, jotta ”Sopii!”.

Koska sovittava on. Oman toimeentulonkin vuoksi. Vaikka usein tekisi ehkä mieli sanoa: ”Eipä kuulkaa käy, ihan itsenne vuoksi. Ette nimittäin etenkään tuossa muutosköhässä hyödy puolikkaan pastillin vertaa moisesta muka-kehittämishetkestä.” Kyynistä ajatteluako? Ehkä.

Olen saanut työssäni seurata ja harjoittaa monenlaista kehittämistä, minkä seurauksena uskon nykyisin yhä vähemmän erilaisiin pikamenetelmiin ja ”kunhan-ollaan-kivoja-toisille-niin-arki-kyllä-sujuu-ajatteluun”. Sen sijaan uskon siihen, mille nykyinen työelämän rytmi haluaa antaa yhä vähemmän aikaa: pidempiin, analyyttisiin kehittämisprosesseihin, joihin osallistuu porukkaa läpi organisaation sekä niistä kumpuaviin jatkuvan kehittämisen käytäntöihin.

Onhan jo vuosikausia mantranomaisesti hoettu, miten kehittäminen ei ole irrallinen, ajallisesti rajattu kokonaisuus muun työn ohessa, vaan ”osa jatkuvaa toimintaa, joka kuuluu kaikille”. Näin väitetään monessa työpaikassa olevankin. Vaan todellisuus näyttäytyy toisenlaisena: mitä isompi hässäkkätilanne, sitä nopeammin teipattavaa laastaria toivotaan.

Toisaalta muunkinlaisia kokemuksia on. Esimerkiksi tuoreessa tutkimushankkeessamme (TOIMI 2014–2016) useampi hoitoalan organisaatio kokeili työyhteisöissään kahta työntekijälähtöisen innovoinnin edistämiseen tarkoitettua kehittämismenetelmää. Jokaisessa kokeiluyksikössä myllersi hankkeen aikana tavalla tai toisella. Tapahtui uudelleenorganisointeja, väki vaihtui, kipristeltiin taloustilannetta ja podettiin pitkiä sairaslomia. Kehittämiselle ei ollut helppo löytää aikaa eikä varsinkaan toteuttaa prosessia katkoksitta.

Kuitenkin menetelmäkokeilujen päätteeksi järjestetyissä arviointityöpajoissa nousi kirkkaasti esille oivallus siitä, miten kehittämisponnistus oli ollut antoisa ja tuottoisa siitä huolimatta, että prosessi tuntui raskaaltakin ja matkan varrella oli haasteita. Yksiköissä päädyttiin yhteisten kehittämistapaamisten myötä monenlaisiin uudistuksiin, joilla sujuvoitettiin arjen työtä ja vastattiin ajankohtaisiin muutospaineisiin.

Pohtimaan pysähtyminen oli myös tukenut yhteisöllisyyttä. Lisäksi oli saatu uutta ymmärrystä ja potkua oman ammatillisen kehityksen edistämiseksi. Mieleeni jäi vahvasti osallistuja, joka totesi, että tuskin olisi enää kyseisessä työpaikassa, ellei prosessi olisi tuonut mahdollisuutta huomata, miten samanlaisia ajatuksia ja huolia työkavereillakin oli. Yhdessä oli päätetty ponnistaa eteenpäin.

Näinpä. Joskus yhteisen, rauhallisen työstöajan varaaminen kiireen keskellä on juuri se oikea teko. Kehittämisessä on syvästi kyse oppimisesta. Kaikki uuden oppiminen ja luominen ottaa aikansa – mutta maksaa satsatun ajan lopputuloksen laadussa takaisin.

Kirjoittaja: Heli Heikkilä

Avainsanat

työn kehittäminen

Jaa sisältö somessa!