Luin hiljattain Patrick Radden Keefen kirjan Älä sano mitään, joka kertoo Pohjois-Irlannin konfliktista. Kirjassa kuvataan useiden järjestöjen ja henkilöiden vaiheita ja avataan konfliktin syntyyn ja sen ratkaisuun liittyviä tapahtumia.
Ihmisten kohtaloiden ja tilanteiden kehittymisen seuraaminen oli minulle paikoin vaikeaa. Pään raapimisen sijaan käännyin tekoälyn puoleen ja pyysin sitä avaamaan asioita: kuka liittyi mihinkin ja mitä jakolinjoja eri käänteiden taustalla oli? Keskustelu auttoikin paikkaamaan aukkoja.
Tekoäly auttoi hidastamaan ja ymmärtämään
Käytin siis tekoälyä eräänlaisena lukemisen apuvälineenä: pysähdyin sen avulla kohtiin, joissa oma ymmärrykseni jäi vajaaksi. Kysyin haparoivia kysymyksiä ja palasin uudestaan käänteisiin, jotka eivät tahtoneet aueta.
Tällainen tekoälytuettu lukeminen sai minut miettimään tekoälyyn niin usein liitettyä ajatusta tehostamisesta. Tehostihan se tässä tapauksessa tietysti ymmärtämistäni, mutta samalla se hidasti merkittävästi lukemistani.
Kokemus sai minut pohtimaan myös, mitä olisi tapahtunut, jos olisin lukenut kirjaa lukupiirissä. Olisinko kehdannut tai uskaltanut tuoda vajavaisen ymmärrykseni muiden nähtäville? Todennäköisesti en aivan samassa mitassa.
Tuo on pieni havainto omasta maailmastani. Se kertoo siitä, että ymmärtäminen ei ole vain yksilön päänsisäinen tapahtuma, vaan tarvitsee usein vuorovaikutusta tuekseen. Millaisissa tilanteissa ihminen uskaltaa sanoa ääneen, että mielessä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia?
Tekoälymurroksessa on pakotetun kiireen tuntua
Nämä havainnot saivat miettimään ajattelua ja sen ehtoja työelämässä, tässä ajassa. Niitä, joita esimerkiksi päätoimittaja Erja Yläjärvi Helsingin Sanomien kolumnissaan (15.2.2026) peräänkuuluttaa.
Yläjärvi kuvaa, kuinka tekoälymurros houkuttelee kiirehtimään, ottamaan välineitä käyttöön, uudistamaan prosesseja ja tunnistaman tehostamisen paikkoja. Hän huomauttaa, että tähän murrokseen liittyvät olennaisimmat kysymykset ovat luonteeltaan kuitenkin hitaasti avautuvia ja sosiaalisia.
Tehostamiseen liittyvien kysymysten ohella, ja ehkä niitä ennen, meidän pitäisi kysyä, mitä haluamme työssä säilyttää ihmisellä ja mihin luottamus tulevaisuuden työelämässä perustuu.
Ennen kaikkea pitäisi tutkia sitä, onko meillä aikaa ja uskallammeko ajatella näitä kysymyksiä yhdessä.
Tunnusteleva ajattelu tarvitsee tilaa
Tällainen työn perustoja tutkaileva ajattelu ei kiihkeän kehityksen keskellä ole helppoa. Sitä ei estä vain tehostamisen paine, vaan se, että tekoäly herättää helposti vahvoja reaktioita: innostusta, pelkoa, torjuntaa, moraalisia arvioita ja tarvetta osoittaa oma pätevyys.
Keskustelu voi kaventua nopeasti, vaikka kaikilla osapuolilla olisi oma tärkeä näkökulmansa. Siksi tunnustelevan ajattelun arvo pitäisi tunnistaa ja sille pitäisi varata tilaa. Tarkoitan sellaista ajattelua, joka ei ole vielä valmis kannanotto tai ratkaisu, vaan ennemminkin lupa kysyä, suhteuttaa, epäillä ja kokeilla.
Kaiken kuohunnan keskellä on hyvä muistaa, että ajattelun laatu ei välttämättä lainkaan parane siksi, että välineet nopeuttavat tekemistä. Joskus laatu paranee juuri siksi, että tekeminen pysäytetään oikeassa kohdassa.
Kysymisen tilaa pitää suojella
Tekoäly voi joskus tukea tällaista syventävää ajattelua ainakin yksilön näkökulmasta. Se voi pysäyttää silloin, kun oma ymmärrys on vajaa. Se voi auttaa etsimään sanoja ajatuksille, jotka ovat vasta hahmottumassa.
Työelämän kannalta keskeistä on, onko työpaikoilla tiloja, joissa keskeneräisyys voidaan tuoda myös ihmisten välille.
Jos tekoälyä käsitellään vain nopeuttamisen ja tehostamisen välineenä, tuotoksia voi syntyä enemmän, mutta yhteinen ymmärrys ei välttämättä kasva.
Tekoäly nopeuttaa vastausten saamista. Siksi työpaikoilla pitäisi suojella myös kysymisen tilaa: tilanteita, joissa saa edetä hitaasti, epäröidä ja sanoa ääneen, ettei vielä ymmärrä.
Lisätietoja:
Tekoäly asiantuntijatyöpaikoilla – tietoa, ratkaisuja ja visioita (Työsuojelurahaston rahoittaman tutkimushankkeen esittely)
Kommentointi